Ihmiset

Munajärven ihmeellinen historia: Mies ja kuokka muokkasivat järveä peruuttamattomasti

Juttu on julkaistu Kittilälehdessä kesällä 2018.

Järven lahdet ovat reheviä. Siellä täällä on epämääräisiä turvelauttoja ja rannoilla makaa kelottuineita oksia.

– Eihän tämä kauhean viihtyisältä näytä. Vesilinnuille ja kaloille riittää kyllä ruokaa, Munajärven rannassa asuva Reijo Paasirova pohtii

Ihminen on muokannut järven rantoja merkittävästi kahteen otteeseen. Ensimmäinen ja rajuin muutos tapahtui vuonna 1794, kun Mikko Jokela halusi turvata lehmien tarvitseman heinän ja kaivoi kuokkimalla ojan Ounasjokeen. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen suuri järvenlasku Pohjois-Suomessa.

Kaivosoja-niminen kaivanto oli pikemminkin leveä kanava, jota pystyi kulkemaan veneellä. Jokela palkittiin urotyöstään, ja vedestä vapautuneilla ravinteikkailla niityillä kelpaisi tehdä heinää karjalle. Myös alapuolisilla jängillä tehtiin heinää, ja vedenkorkeutta muuttamalla saatiin haluttuja vaikutuksia. Munajärven rannat jaettiin palstoihin tilallisille.

– Isoäitikin muutti Sirkasta ja vaihtoi Levin rinteitä rantaniityiksi, Paasirova nauraa.

Vuonna 1970 rantaniittyjä ei enää kaivattu ja Munajärven pintaa nostettiin kolmisen metriä. Jokelan Kaivosojan suulle rakennettiin tammi eli pato, joka pitää veden halutussa korkeudessa. Vesi lirisee nyt tulva-aikaan tammen yli kolmisen metriä alapuolella olevaan Kaivosojaan.

Tammen teon jälkeen Munajärvi toimi parinkymmenen vuoden ajan siiankasvatusaltaana, josta kalat lopulta laskettiin Ounasjokeen.

Paasirova oli töissä konemiehen tunninlaskijana, kun järveä muokattiin liki viisikymmentä vuotta sitten. Työ olisi pitänyt tehdä silloin paremmin, hän pohtii.

– Puita poistettiin, mutta rantoja olisi pitäisi ruopata samalla.

Järven kunnostaminen ei olisi myöhäistä vieläkään. Paras vaihtoehto olisi Paasirovan mielestä kulkuyhteyden ja läpivirtaaman rakentaminen Ounasjoen Pierkukoskesta Munajärveen ja eteenpäin Rautusjärveen, Mantojärveen ja Kapsajokeen. Virtaamasuuntien muuttuminen estettäisiin pohjapadolla.

Järven historia on upea, tulevaisuus voisi olla myös. Kunnan pitäisi ottaa tämä joskus kärkihankkeeksi. Reijo Paasirova

Munajärven luontainen laskujoki on sijainnut järven kaakkoiskulmassa, jossa oli myös kyläläisten mylly 1700-luvulla. Vesi on laskenut siitä läheiseen Rautusjärveen. Ennen muokkaustöitä Munajärvi on ollut kovarantainen metsäjärvi.

– Järven historia on upea, tulevaisuus voisi olla myös. Kunnan pitäisi ottaa tämä joskus kärkihankkeeksi, Paasirova sanoo.

Käytännön maamies -lehti teki vuonna 1959 jutun Munajärven maataloustöistä. Juttua varten on otettu kuva Paksuniemestä järvelle päin. Kuvassa näkyy peltomaisema ja lato parin sadan metrin päässä nykyisestä rannasta.

Nämä pellot ovat nyt veden alla. Paasirovan mukaan järvestä ei löytynyt tuolloin metriä enempää vettä, eikä esimerkiksi uiminen onnistunut.

Maataloutta harjoittavia tiloja oli kylässä nelisenkymmentä. Rantamilla viljeltiin heinän ja perunan lisäksi turnipsia eli rehunaurista.

Myös kalastuksella on ollut suuri merkitys Munajärven asukkaille etenkin ennen voimallista maataloutta. Järvestä saatuja haukia on kuivattu ja toimitettu jopa Kemin ja Tornion kautta Keski-Eurooppaan saakka.

Järvellä kalastetaan edelleen, ja paikka on tunnettu hyvänkokoisista ahvenista. Myös kookkaita haukia on edelleen, ja siikaa istutetaan säännöllisesti.

Nykyisin järven rantamilla on parikymmentä vakituista asukasta. Elanto tulee pääasiassa matkailusta.

Paksuniemen sukutila Munajärven rannalla, on kylän vanhimpia, ja asutusta on 1600-luvulta lähtien. Alueella on tiettävästi ollut asutusta jo 8000 vuotta sitten.

Paksuniemen ensimmäinen asukas, Juho Paksu, oli todennäköisesti karjalaisen maatilan poika. Tullessaan hän toi peltoviljelyn ja karjanpidon taidot muuten metsästyksellä ja kalastuksella elävään pitäjään. Asuinpaikan leveä niemeke on voinut antaa aiheen lisätä Paksu-nimeen sana niemi, sillä tämän jälkeen tila tunnettiin Paksuniemi-nimellä.

Paksun tilalla ei ollut koskaan isoa karjaa, vaan lehmiä pidettiin ainoastaan omaa tarvetta varten. Myös talvirehun vaikea saanti rajoitti lehmäluvun kasvattamista.

Kylän suurimmat karjatilat 1700–1800-lukujen vaihteessa käsittivät kolmisenkymmentä lypsylehmää. Tuolloin kirnuvoita myytiin Norjaan Altan markkinoille, jossa siitä sai paremman hinnan.

Entäpä järven nimi. Mistä se tulee? Paasirova kertoo, että asiaa on pohdittu eikä siitä ole varmuutta. Nimi esiintyy jo hyvin vanhoissa kartoissa.

– Se ei oikein muusta voi tulla kuin vesilinnusta. Tai sitten järven muodosta.

Sotkan eli telkän munat ovat olleet tärkeä ravinnonlähde ihmisille Lapissa. Todennäköisesti munia on nautiskeltu myös Munajärven rantamilla.