Mielipiteet

Muistokirjoitus: Rakastettu äitimme ja kirjastonhoitaja

Helena Hautala 1937—2025.

Äitimme, kirjastonhoitaja Helena Hautala (os. Holopainen) kuoli 8.1.2025 pitkän sairauden uuvuttama. Hän syntyi Kittilässä 16.7.1937.

Äitimme, Helena Hautalan elämä oli pitkä ja rikas. Hänen pitkä elämänsä sisälsi useita ajankerrostumia. Kun katson äidin elämää, kerään yhteen omia muistoja ja muiden muistelemaa, äidin elämän näyttäytyy rikkaana ja monipuolisena matkana, jossa oli monenlaisia elämisen piirejä, vaikeuksiakin, mutta ennen kaikkia siivitti rakkaus eri muodoissaan ja suhteissaan.

Syvällisyys oli sisäänrakennettu piirre äidissämme. Se ilmeni tiedollisena uteliaisuutena ja rakkautena kirjallisuuteen, runouteen ja taiteeseen sen kaikissa muodoissaan.

Äiti rakasti kauneutta kaikissa muodoissaan. Hän heräsi kesäaamuina ennen lintujen laulua aamu-uinnille. Aamu-uinnilta tultuaan äiti istui kahvikupin kanssa takapihalle heräilevää luontoa kuuntelemaan — Ihailemaan luonnon kauneutta. Tämä aamuinen hetki oli hänelle meditatiivinen, kuin rukous, jos hän asettui kuulemaan sisintään ja olemaan osa suurempaa. Syvällisyys oli sisäänrakennettu piirre äidissämme. Se ilmeni tiedollisena uteliaisuutena ja rakkautena kirjallisuuteen, runouteen ja taiteeseen sen kaikissa muodoissaan. Äiti opiskeli ja halusi oppia. Hän myös kannusti muita oppimaan niin lukemalla, kokemalla kuin näkemällä. Äidin rakkaudesta runollisuuteen kertoo esimerkiksi se, miten hän äitinsä Katrin sanoin riudutti itseään Saima Harmajan runoja lukemalla nuoruusvuosinaan. Tiedonhalua kuvaa se, että hän kirjoitti ylioppilaaksi jo isämme tavattuaan ja opiskeli yliopistossa meidän lasten ollessa pieniä.

Lukeminen oli äidille intohimo. Hän halusi ihmetellä ja syventää ymmärrystään erilaisista asioista, tapailla runoihin kätkeytyviä sanomia, tutkia sielunsa syvyyksiä ja ymmärtää elämää, itseään, olemassaolon mielellisyyttä. En muista äidin koskaan korostaneen oppineisuuttaan tai kerskailevan tietämyksellään. Ajattelen, että tämä tiedostamaton vaatimattomuus teki äidistä erityisen; helposti lähestyttävän ja aidosti läsnä olevan ihmisen, joka ei tuominnut vaan halusi ymmärtää, kannustaa, katsoa hyväksyväksi ja tehdä maailmasta paremman paikan.

Äidillä on ollut useita rooleja, hänestä pidettiin ja häntä rakastettiin, samoin hän teki kanssaihmisilleen. Meille lapsille äiti oli rakas, huumorintajuinen, viisas ja tunteva turvasatama. Ystävilleen välittävä, kannustava ja rakastava ihminen, jonka ystävyys ei ole ollut ohimenevää ja pinnallista, vaan aikaa kestävää ja vakaata rinnalla kulkemista. Monelle Kittilän ”entiselle nuorelle” äitimme oli se kannustava opettaja ja vielä useammalle se kiltti kirjastontäti, joka veti satutunteja, ohjasi kirjojen ihmeelliseen maailmaan ja antoi sen ensimmäisen kirjastokortin.

Uskon, että me kaikki äitini läheiset ja tuttavat tunnistamme hänet lämpimänä ihmisenä, joka pysähtyi ihmisen äärelle. Ihmisenä, joka käveli reippaasti ja ryhdikkäästi kirjastoon töihin ja sieltä takaisin, jonka silmät loistivat, kun hän pääsi keväthangille hiihtämään tai hillasuolle marjastamaan. Äidin ja ystävän, joka hymyili lempeästi ja nauroi makeasti. Mummin, joka rakasti lapsenlapsiaan ja vielä lapsenlapsenlapsiaan koko sydämestään ja otti heidät aina vastaan sydän avoinna ja täynnä rakkautta.

Lämmin kiitos teille kaikille äitiämme muistaneille.