Muualta Lapista

Mosku – ja lupa tappaa

Lapin I Rajapataljoonan komentaja Kurt Martti Wallenius, ja ystävänsä, likipitäen poliisivaltuudet saanut Mosku eli savukoskelainen poromies Aleksi Hihnavaara suunnistivat syksyllä 1919 Raja-Joosepin kautta viralliselle rangaistusretkelle kolttien maille.

Heidän mukanaan oli noin parinkymmenen miehen aseistettu joukko. Tavoitteena oli hakea takaisin suomalaisten – lähinnä savukoskelaisten – poroja, joita kolttasaamelaiset olivat heidän mukaansa varastaneet. Lapin Rajan komentaja Wallenius oli saanut retkelleen myös Oulun maaherran siunauksen, joten kaikella tavalla voidaan katsoa, että valtio oli virallinen osapuoli tällä retkellä. Lappihan kuului siis Oulun lääniin vielä vuonna 1919.

Tapahtumasta on yli sata vuotta. Muistitieto on katoavaista ja arkistolähteet vähäisiä, mutta se on kuitenkin totta, että tällä Suomen valtion siunaamalla kostoretkellä tunkeuduttiin väkivaltaisesti ihmisten koteihin, heille tehtiin väkivaltaa ja omaisuuttakin vietiin.

Mosku suoritti kolttien mailla ”korvamerkkien tarkastuksia” – epäilemättä kovin puolueellisen tarkastuksen seurauksena muun muassa Riiko Evvaninpoika Fofanoff menetti poro-omaisuutensa, kun häneltä otettiin haltuun parisataapäinen porokarja.

Walleniuksen joukot veivät matkassaan suuren määrän taljoja, ja samalla muun muassa arvokkaiksi katsomiaan raanuja, lusikoita ja erilaisia kolttasaamelaisten tarve-esineitä.

Kolttien maille tehty kostoretki nousee esille Saamelaisten totuus- ja sovintokomission teettämässä erillisselvityksessä, jonka on laatinut filosofian tohtori Sonja Tanhua.

Tanhuan mukaan Walleniuksen omista kenttämuistiinpanoista selviää, että yksi kolttasaamelainen mies sai kuulustelujen aikana, sikäli kuin sellaista termiä voi edes käyttää, ilmeisesti puukosta.

Mosku kehui viimeisinä elinvuosinaan ampuneensa omin käsin kuusi porovarasta. Osa heistä olisi ollut punaisia, osa kolttia.

Tanhuan mukaan on selvää, että kirjallisuuden ja tutkimuksen avulla voidaan todistaa kolttasaamelaisten kertomukset kidutuksesta ja väkivallasta tai sillä uhkailusta. Surmansa saaneiden nimiä ei voida enää varmuudella tavoittaa. Hän huomauttaa, että teoista ei koskaan jaettu rangaistuksia niiden tekijöille tai niihin osallisille.

Loppupäätelmässään Sonja Tanhua mainitsee pitävänsä tärkeänä, että valtio ja sen viranomaiset tunnustaisivat tapahtuneet väärinkäytökset. Moskun ja Walleniuksen tapauksessa vallitsevaa aikaa on pidetty selittävänä tekijänä näille rikoksille, mutta hän toteaa, että mikään tuskin oikeuttaa siviilien mukilointia ja Moskun tekemiä ja tunnustamia surmia.

Kirjailija-kenraali Wallenius ei peitellyt kolttasaamelaisten pariin tehtyä ”tukistusretkeä”, sillä hyvin avoimesti hän itse siitä kertoo vuonna 1933 julkaistussa ”Erämiehiä ja ihmismetsästäjiä”-kirjassaan. Olkoonkin, että vanhoilla päivillään hän tuntui katuvan noita puoli vuosisataa sitten tapahtuneita asioita.

Kaikkien tarinoiden jäljille on mahdotonta päästä, mutta vanhoihin lehtijuttuihin on kuitenkin päätynyt yhtä ja toista, jotka kertovat samalla ajankuvasta ja kolttiin kohdistuneita asenteista.

Sonja Tanhua siteeraa vuonna 1927 ilmestynyttä Pioneeripataljoonan asevelvollisten Hakku-nimistä lehteä:

”Suorastaan epäinhimillistä, eläimellistä julmuuttakin ovat poromiehet vihoissaan harjoittaneet näitä porovarkaita kohtaan. Eräs koltta oli joutunut joskus heidän käsiinsä elävänä. Hänet lie sitoivat puuhun kiinni.

Hänen käteensä he panivat paistetun poronlavan, (tai -jalan) mutta sitoivat käden sellaiseen asentoon, että se oli tosin taivutettuna suuta kohden, mutta kuitenkin niin, ettei mies ylettynyt syömään. Sitten he jättivät miehen siihen – kuolemaan nälkään paistetun poronlihan ääressä!

Myöhemmin löydettiin miehen luuranko, jonka käsi oli vieläkin poronluineen taivutettuna suuta kohden.”