Mielipiteet

Lukijalta: Lasse Mäkitalon kirja Juuret Väylän varrella

Lasse Mäkitalo on saanut valmiiksi liki 20-vuotisen urakan. On syntynyt 300-sivuinen, monikerroksinen ja moniulotteinen kirja, jonka pääaiheina ovat Väylän ja Palojoen esittelyt, Palojoensuun kylän jälleenrakennusaikainen historia, sukututkimus Baas-Laurila-Mäkitalo suvun alkuvaiheista, Silja-äidin puoleisen suvun, Ylimuoniolaisen Ylimattila-Mattila-Kuukasjärvi, selvittely, Silja-äidin pöytälaatikko-kirjoitukset 1920-luvulta aina 1960-luvulle. Lisänä monet eri haastattelukertomukset evakkoajoista, porotaloudesta ja 1900-luvun alun pororosvouksista ja lappalaisten jutamisajoista 1950-60-luvuilta. Kirjan loppupuolella on Lassen omia muisteluksia 1950-60-luvuilta.

Väylän ja Palojoen kuvaus on niin tarkka ja yksityiskohtainen, että oudompikin kulkija tai kalastaja tulee niillä tiedoilla varmasti opastetuksi. Kalastukseen on aina liittynyt tietty salamyhkäisyys ja kateus. Kirjaa lukiessani kävi mielessäni, että näinköhän se Lasse tuli paljastaneeksi myös omat tärkit apajapaikkansa.

Vaikka toisaalta, tuskinpa niitä saaliskaloja enää nykyään tarvitsee niin salassa kuljettaa, kuten eräässä kuvauksessa kerrottiin, että peräti suopungilla kollostettiin lohet ja vedettiin maata pitkin perkauspaikalle.

Palojoensuun kylän jälleenrakennusaikaisen tilanteen kuvaus on todella mielenkiintoinen. Mukava oivallus on, että jokainen talo nimetään isäntänsä kutsumanimellä, joka usein paljonkin poikkeaa virallisesta nimestä. Esittelyjä lisäksi piristää jokaisesta kohteesta lyhyt joissakin tapauksissa vähän pidempikin kuvaus isännästä ja emännästä tai jostakin perheeseen liittyvästä tapahtumasta. Jokaisen talon väen osallistumiset Talvisotaan, jatkosotaan tai Lapin sotaan on kirjassa huomioitu sekä palvelusajan keston että mahdollisten kunniamerkkien osalta.

Kaikki nämä kertomukset ja kuvaukset ovat aitoa kotiseutuhistoriaa ja tärkeää tietoa myös tuleville sukupolville.

Baas-Laurila-Mäkitalo suvun sukupuun ja sukuselvityksen on laatinut Lassen Mirja-sisar. Työ on varmasti vaatinut mittavaa arkistotutkimusta ja syvällistä paneutumista aiheeseen. Selvitys on selkeää ja helppolukuista, mikä näissä sukututkimuksissa ei yleensä ole itsestäänselvää.

Baas-Laurila-Mäkitalo suvun kantaisä on Olof Eriksson Baas. Hän on alkujaan hollantilainen tykinvalaja, joka 1600-1700-lukujen vaihteessa oli pestautunut Ruotsin kuninkaan palvelukseen ja opettanut ruotsalaisille isojen tykkien valmistamisen salaisuudet ja tekniikat. Siitä kuinka hän myöhemmin on siirtynyt Ylitorniolle ja myöhemmin Palojensuuhun on vaihtoehtoisia tarinoita, koska varmaa tietoa ei ole.

Tapaus on kuitenkin niin erikoinen ja mielenkiintoinen, että siinä olisi aineksia vaikka kuinka mielikuvituksellisiin seikkailukertomuksiin. Tässäpä Lasselle alkuideaa, jos hän vaikka innostuisi tekemään elokuvakäsikirjoituksen tai fiktiivisen seikkailukirjan aiheesta. Taitoa ja osaamista siihen hänellä näyttää kyllä olevan.

Sukuselvitykset ja niihin liittyvät tarinat ja muistelukset sisältävät kaikki arkielämän ilot, draamat ja selviytymistarinat kuten myös sotaveteraanien traumat, jotka eivät koskaan täysin parane ja jotka koskettavat tietysti läheisimpiä, mutta myös laajempaa piiriä ja yhteisöä.

Lassen Silja-äidin kirjoitus Kustista ja Miinasta lienee osin fiktiivinen, mutta Lassen mukaan kertomuksessa on aika paljon yhtymäkohtia äidin omaan elämään.

1920-luvun koulu- ja nuoruusaikojen kirjoitus on kokonaan hänen omaan elämänsä kuvausta noilta ajoilta. Erityisen koskettava oli kertomus kouluajoista, jossa oppilaan näkökulmasta ei ole jäänyt kovinkaan mairittelevaa kuvaa muutamista opettajista. Toki mukaviakin muistoja on jäänyt, vaikka sen aikaiset opettajat usein ovatkin olleet ankaria ja todella vaativia.

Kirjoituksissa kerrotaan myös koulutytön kokemus ja näkemys ns. Korpelan uskonnosta ja pula-ajoista Venäjän vallan jälkeisiltä vuosilta.

Sota- ja evakkoaika kuvataan kaikessa karuudessaan ja traagisuudessaan, mutta samalla kertomuksista välittyy monenlainen kekseliäisyys ja toivonkipinä, miten niukkaa toimeentuloa ja selviytymistä koetettiin paikata puolison ollessa rintamalla.

Silja Mäkitalon kirjallinen ilmaisu on sujuvaa ja selkeäsanaista kerrontaa ja on selvästi koettavissa, että hänellä on kertojan ja muistelijan lahja. Aivan oikeutetusti kirjan kannessa on mainittu myös Silja Mäkitalon nimi.

Se on hieno kunnianosoitus Lasselta äidilleen.

Kirjassa on lukuisa määrä haastattelukertomuksia ja muisteluksia, jotka antavat lisävalaistusta moniin eri asioihin koko 1900-luvun ajalta. Erityisesti mieleen on jäänyt Esa Kumpulaisen muistelukset Ouniksen ympyräaidasta ja Venäjän vallan aikaiset pororosvoukset siihen liittyen. Ympyräaidan alkuperäinen tarkoitus selkiintyy, koska siitä on muunkinlaisia arveluja ollut. Muistelut perustuvat perimätietoon, eikä niistä ole varmaa tietoa, koska tuonaikainen lainvalvonta ja tuomiovallan käyttö ovat olleet sattumanvaraisia ja tapauksista ei ole arkistomateriaalia, koska niitä ei ole tutkittu.

Lisäksi kirjan lopussa on Lassen omia muisteluksia 1950-60-luvuilta. Jutut kuvaavat osuvasti tuonaikaista elämää ja toimintakultturia. Olen joskus mietiskellyt, että mistä kumpuaa Mäkitalon Lassen intohimo kalastukseen, metsästykseen ja muuhun eräelämään. Noiden juttujen lukemisen jälkeen asiaa ei tarvitse enää arvailla.

Juuret Väylän varrella -kirja on kunnianosoitus edellisille sukupolville, sankarivainajille ja sotaveteraaneille, ja myös erityisesti kotirintamaväelle, joka monien koettelemusten piinaamana on pitänyt pintansa ja selviytynyt.

Kirja on hyvä lähdeteos Palojoensuun kylän historiaan, kulttuuriin ja jälleenrakennusaikaan. Se on samalla myös osa Enontekiön historiaa.

Luulen, että kovinkaan monesta lappilaisesta kylästä ei löydy yhtä perinpohjaista ja yksityiskohtaista selvitystä.

Kirja on enontekiöläinen kulttuuriteko!

Pentti Keskitalo

Vuontisjärvi