Paikallisuutiset

Lauri Marttala talvisodan muistojuhlassa Alakylässä: ”On meidän sukupolvemme vuoro osoittaa että veteraanien perintö on meille arvokas”

Alakylässä vietettiin pyhäinpäivänä talvisotaan lähdön muistojuhlaa. Syksyllä 85 vuotta sitten kittiläläiset palvelusikäiset miehet kutsuttiin talvisotaa ennakoiviin kertausharjoituksiin, ja kokoontumispaikkana oli tuolloin Alakylän suojeluskunnan talo.

Lauantain juhlallisuuden alkoivat suojeluskunnan talon paikalle 25 vuotta sitten pystytetyllä muistomerkillä, ja Kittilän maanpuolustusjärjestöjen ja Alakylän kyläyhdistyksen järjestämä juhlatilaisuus jatkui Palotievan Poikien urheilutalolla.

Kittilälehti julkaisee ohessa muistojuhlassa pidetyn puheen. Puheen piti historian opettaja ja Alakylän kyläyhdistyksen sihteeri Lauri Marttala.

”Arvoisa juhlaväki.

Viimeisenä rauhan kesänä vuonna 1939 Alakylän suojeluskunnalle rakennettiin kirvesmiehen johdolla talkoovoimin uusi talo. Talo nousi nykyisen muistomerkin ja päivähoitorakennuksen kohdalle. Avajaistanssit tanssittiin syyskuussa. Ne olivat ainoa tapahtuma, joka ehdittiin suojeluskuntatalolla pitää ennen talvisotaa edeltänyttä liikekannallepanoa. Lokakuun alussa Neuvostoliitto kutsui Suomen neuvottelemaan Moskovaan ja esitti uhkavaatimuksia. Neuvottelujen aikana nuoret miehet kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Maa valmistautui sotaan.

Kunnan miesväki määrättiin ilmoittautumaan kertausharjoituksiin Alakylän uudella suojeluskuntatalolla. Ilmoittautua piti viimeistään lokakuun 16. päivänä kello 13, mutta useimmat saapuivat paikalle jo edellisenä iltana. He yöpyivät suojeluskuntatalon lattioilla tai tuttujen luona.

Puolen tuhannen miehen ruokkiminen parin päivän varoitusajalla vaati naisilta paljon keittämistä ja leipomista. Lauri Marttala

Liikekannallepano koski kaikkia vuosien 1900‒1917 välillä syntyneitä reserviläisiä. He ja jo entuudestaan varusmiespalveluksessa ollut vuoden 1918 ikäluokka kantoivat raskaimman taakan talvisodan taisteluissa. Myöhemmin, sodan pitkittyessä myös 1890-luvun lopulla sekä 1919 syntyneet kutsuttiin palvelukseen täydennysmiehinä.

Palvelukseen kutsutut miehet määrättiin ottamaan mukaan oma reppu, päällysvaatteet, saappaat, pari alusvaatekertaa, jalkarättejä, ruokailuvälineet sekä mahdollinen suojeluskuntakivääri ja muut sotilasvarusteet, kuten kompassi ja kiikarit. Alakylässä he ilmoittautuivat Kittilän Suojeluskunnan aluepäällikkö Eino Kalliomäelle, joka kirjasi sotilaspassiin palveluksen alkaneeksi.

Ilmoittautumisen jälkeen tarjoiltiin ensimmäinen esivallan kustantama ateria. Alakylän lotat tarjoilivat talon pihalla keiton, leipää ja pullakahvit. Muonitusoperaatio ei ollut mikään pikkujuttu. Puolen tuhannen miehen ruokkiminen parin päivän varoitusajalla vaati naisilta paljon keittämistä ja leipomista.

Ruokailun ohessa pidettiin puheita. Kalliomäki kertoi lyhyesti tulevista kertausharjoituksista. Pidemmän juhlapuheen piti kunnan yhteiskoulun uskonnonopettaja Juhani Reinilä. Molemmat miehet olivat vaihtaneet siviiliroolinsa reservin luutnanteiksi. Aikalaisten mukaan Reinilän harrashenkinen ja isänmaallinen puhe kosketti yleisöä. Tunnelataus purkautui Maamme-lauluun ja virteen 170, Jumala ompi linnamme.

Iltapäivällä alkoi kuorma- ja linja-autokuljetus kohti Rovaniemeä, Kemin kertausharjoituksia ja lopulta talvisodan taistelukenttiä.

Suomussalmen kirkonkylä, Raatteentie, Kuhmon Reuhkavaara, Loso, Löytövaara olivat kittiläläisten taistelupaikat Kainuussa. Lauri Marttala

”Suurin osa kittiläläisistä osallistui Jalkaväkirykmentti 27:n riveissä Kainuun rintaman taisteluihin. Puna-armeijan hyökkäys pohjoisessa Suomessa yllätti maan sotilasjohdon, ja lappilaisten rykmentti lähetettiin kiireellä avuksi pysäyttämään vihollinen.

Rykmentin varustetilanne oli rintamalle siirryttäessä kenties koko armeijan heikoin. Siviilivaatteet peitettiin lumipuvuilla ja sukset saatiin jokaisen jalkaan, mutta mitään muita varusteita ei ollut tarpeeksi. Telttoja tai kenttäkeittiöitä ei ollut aluksi ollenkaan, vaan miehet nukkuivat lumikuopissa, korkeintaan näkkileipää järsien.

Kivääreitäkään ei riittänyt kaikille. Rintamalle marssittaessa miehet kävivät epätoivoissaan tienvarren taloissa ostamassa isäntien metsästysaseita. Ensimmäisiin taisteluihin kannettiin mukana haulikoita ja pienoiskiväärejä. Joillakin oli vain puukko vyöllä.

Varustetilanne parani vähitellen. Kotirintaman naiset ompelivat talvivaatteita, metsäteollisuus alkoi valmistaa pahvitelttoja, karjakeittiöpatoja nikkaroitiin soppatykeiksi ja ensimmäisten kahakoiden jälkeen jokaisen käteen saatiin sotasaaliskivääri.

”Suomussalmen kirkonkylä, Raatteentie, Kuhmon Reuhkavaara, Loso, Löytövaara olivat kittiläläisten taistelupaikat Kainuussa.

Vanhimmat kittiläläiset ikäluokat eivät olleet suorittaneet aiempaa asepalvelusta. He joutuivat liikekannallepanossa tavalliseen alokaskoulutukseen. Myöhemmin sodan loppupuolella heistä koottiin komppania, joka taisteli Viipurinlahdella osana Erillinen Pataljoona 21:tä. Nämä yli 35-vuotiaat miehet saivat korkean ikänsä takia muilta liikanimen pappapataljoona. He joutuivat helmi–maaliskuussa torjumaan Puna-armeijan suurhyökkäystä Viipurinlahden saarilla ja lopulta lahden länsirannalla.

Eino Kalliomäelle ja 74 muulle kittiläläiselle kyseessä oli viimeinen matka. He kaatuivat isänmaan puolesta. Muut palasivat kotiin touko‒kesäkuun aikana.

Talvisodan jälkeen seurasi lyhyt välirauhan aika, pitkä jatkosota sekä Lapin sota ja evakko. Vielä useampi kittiläläinen menetti henkensä näissä tapahtumissa.

Eino Kalliomäelle ja 74 muulle kittiläläiselle kyseessä oli viimeinen matka. He kaatuivat isänmaan puolesta. Lauri Marttala

”Sotien jälkeen poltetussa Lapissa riitti rakentamisesta. Sodasta haluttiin päästää irti ja jopa unohtaa. Muistomerkit eivät olleet kenenkään prioriteetti.

Myöhemmin poliittinen ilmapiiri oli Suomessa ja Kittilässäkin sellainen, ettei sotamuistomerkkejä hevin pystytetty eikä sodasta julkisesti puhuttu vapaustaisteluna. Vasta Neuvostoliiton ja YYA-Suomen romahduksen jälkeen veteraanien julkinen arvostus alkoi kohota. Alakylän sotaanlähdön muistomerkki ilmentää tuota aikaa, 1990-lukua.

Vuonna 1999 tuli kuluneeksi 60 vuotta talvisodan alkamisesta, ja tämä muistomerkki on osoitus tuon ajan ihmisten arvostuksesta veteraanien työtä kohtaan. Veteraanit itse halusivat muistomerkin Alakylään. Paikkaan, jossa he kaikki olivat ainoan kerran yhdessä koolla ja josta raskas sotataival alkoi.

Nyt merkin pystytyksestä on kulunut 25 vuotta ja sodan alkamisesta 85 vuotta. On meidän sukupolvemme vuoro osoittaa tällä muistotilaisuudella ja muistomerkin ehostustyöllä, että veteraanien perintö on meille arvokas. Tämä on samalla myös osoitus, että heidän muistonsa pysyy elossa myös sen jälkeen, kun viimeisetkin heistä poistuvat keskuudestamme tulevina vuosina.

Kiitos.”

Tämä on samalla myös osoitus, että heidän muistonsa pysyy elossa myös sen jälkeen, kun viimeisetkin heistä poistuvat keskuudestamme tulevina vuosina. Lauri Marttala