Muualta Lapista

Lapinlehdon seitsemän siskon viikonloppu oli täynnä yllätyksiä ja muistoja – ”Kerrankin löin metrin pituisella halolla, kun kiusasivat minua”

Kaikkein kapeimman hiekkatien varrella, Pellon itäisimmällä rajalla, ilmestyy lopulta osoitekyltti: numero 11. Tuntuu, että paikka on maailman reunalla, kaukana kaikesta. Puiden lomassa siintää Nuasjärvi ja sen takana on Rovaniemi.

Pihapiiri on hiljainen, mutta oven takaa leijailee vastaan hirvikäristyksen tuoksu.

– Siskoilla menee vielä aikaa. He tulevatkin myöhemmällä junalla, seitsemän siskon sarjan vanhin, pellolainen Terttu Pantsar, 84, ilmoittaa.

Tämä päivä on Granathin siskosten elämässä tärkeä. He ovat päättäneet kokoontua viettämään yhteistä viikonloppua seitsemän vuoden tauon jälkeen. Sisarussarjaan kuuluu myös kolme veljestä. He saapuvat ilahduttamaan siskojaan myöhemmin, mutta se on vielä salaisuus.

Kun pihaan ilmestyy kaksi autoa täynnä siskoksia, puheensorina ei enää taukoa. Odottamassa olleet Terttu Pantsar ja Meltosjärvellä asuva Raija Keskihannu, 83, litistyvät halausten ja matkalaukkujen väliin.

– Toivottavasti pysymme hengissä ja sovinnossa tämän viikonlopun, siskoista nuorin, oululainen Paula Tiirikainen, 74, veistelee.

Ikä ei näytä olevan esteenä siskojen ideoille, mitä viikonlopun aikana tapahtuu.

– Nyt ei voida tehdä lumienkeleitä, kuten Pyhällä oli tapana, mutta meritähtiä voimme tehdä, Songassa asuva Tuulikki Korhonen, 82, ehdottaa.

Viikonloppuun on luvassa kosolti jännitystä, sillä jokainen siskoista on suunnitellut toisilleen yllätyksiä. Edellisen kerran he kokoontuivat yhteen seitsemän vuotta sitten Pyhätunturilla, jossa he olivat tavanneet useampana vuonna. Yhteensä tapaamisia on ollut jo 35 vuoden ajan, mutta korona ja muut esteet olivat jättäneet vuosia väliin.

Tuulikki paljastaa, että Kemijärveltä tullut sisko Tellervo Korva, 81, aikoo saada jokaisen uimaan Nuasjärveen. Lumienkelit vaihtuvat meritähtiin vedessä Korvan ohjauksessa.

Raija Keskihannu meinaa luistaa uinnista sillä perusteella, ettei hänellä ole uimapukua mukana, mutta siskoille se ei ole riittävä perustelu.

– Mitähän tässä kolmen päivän aikana ehtiikään tapahtua, Uudestakaupungista saapunut siskoista toiseksi nuorin, Salme Pekkala, 75, huokaisee hymyssä suin.

Granathin veljeksistä nuorin, pellolainen Jouko Granath, 78, oli päässyt kuskaamaan siskojaan Rovaniemeltä mökille. Hän kertoo pilke silmäkulmassa olleensa koulukiusattu jo ennen kuin oli edes koulussa.

Kiusaajina vain toimivat siskot, joista pikkuveli haki seuraa. Isoveljet, Mellakoskella asuva Mauri Granath, 89, ja Raanujärvellä perheen kotipaikassa asuva Jorma Granath, 85, olivat jo niin isoja, ettei pikkuveli ehtinyt heidän mukaansa.

– Jouko laukkoi meän perässä ja silti siitä on tullut tuollainen kunnon kansalainen. Kerrankin sidottiin paperinarulla kiinni heinäseipäisiin, Tellervo Korva nauraa.

Jouko Granath kertoo muistavansa tilanteen hämärästi. Hän ei ollut vielä juuri taaperoa isompi ja suuri maailma oli vasta auennut ihmeineen.

– Tällaista hoitoa sain siskoilta. Kerrankin löin Tuulikkia metrin pituisella halolla, kun kiusasivat minua.

– Ja joskus hän haki ison kumisaappaan ja mätki meitä päähän. Hän halusi nukkua ja me emme olleet hiljaa, Tuulikki Korhonen jatkaa.

Siskoilla riittää valtavasti yhteisiä muistoja.

– Yhteisöllisyys ja vapaus ovat parasta. Aina ja mistä vain voi puhua ja kuuntelija löytyy.

He kertovat, että vuonna 1913 syntynyt Kerttu-äiti opetti lapset pyytämään anteeksi kaulasta halaten, jos he olivat riidelleet. Myöskään kiroilua ei kotona sallittu, ja sunnuntaita pidettiin pyhäpäivänä, töitä ei tehty.

– Piti olla tietty kunnioitus. Ahkeruus ja rehellisyys olivat tärkeitä. Opitut arvot vain korostuvat iän myötä. Edelleen vältän työn tekoa sunnuntaisin, uusikaupunkilainen Tuula Kivistö, kertoo.

Perheen isä Heino Granath syntyi vuonna 1906 ja nähnyt sodat ja Suomen itsenäistymisen. Siskot kertovat, että he kunnioittivat suuresti vanhempiaan. Siskojen kesken heillä oli toisinaan kovaa sanasotaa ja kisailua. Välillä piti toisiaan nimitelläkin, mutta siitä isä ei pitänyt.

– Isä sanoi, ettei saa sanoa ketään hulluksi. Hän oli sota-aikana nähnyt, mitä on oikea hulluus, Tellervo Korva arvelee.

Katso videolta laulu Äiti lasta tuudittaa Jouko Granathin ja siskojen laulamana:

Video: Eija Koivumaa

Metsän keskellä vaaranpaikat olivat lapsille erilaisia, kuin keskellä kylää. Alle kouluikäisinä Tellervo Korva ja Tuulikki Korhonen olivat lähteneet poimimaan käpyjä esiliinansa helmaan. He kävelivät pitkän matkan joen vartta ja ihmettelivät, kun kotia ei näy.

Heillä oli kuitenkin onni matkassa, kun viimein naapuri oli tullut vastaan ja ihmetellyt, miten tytöt ovat niin kaukana kotoa. Hän oli ohjannut heidät kääntymään ja kulkemaan jokea toiseen suuntaan.

– Entä se kerta, kun putosin jokeen, Terttu Pantsar toteaa väliin.

Eikä se tainnut olla ainoa kerta, kun joku joutui veden varaan ja Kerttu-äiti oli vihainen, kun säikähti vaaratilanteita.

Äidillä oli ihmeellistä taikavoimaa ja elämänviisautta. Tuula Kivistö

Ruokaa Granathin perheessä riitti aina. Perheellä oli muutama lehmä ja sikoja joskus useampikin. He kasvattivat itse perunat ja kalastivat ja kaikki oli taatusti luomua. Ruokana oli usein lihaa. Puuroa Kerttu-äiti keitti 12 litran kattilassa.

– Äidillä oli ihmeellistä taikavoimaa ja elämänviisautta. Oli hän myös kova käskyttämään, kun isä oli enemmän kallellaan taivaaseen päin, Tuula Kivistö muistelee.

Kymmenen lapsen perheessä ja maatilalla töitä riitti jokaiselle. Siskot kertovat, että kaikki opetettiin ahkeroimaan ja aina, kun tehtäviä annettiin, ne myös tehtiin.

– Kerran Tellervo ja Tuulikki eivät olleet hoitaneet luuttuamista loppuun, vaan jättivät luutun vesiämpäriin ja lähtivät leikkimään, Salme Pekkala muistelee.

Sitäkään perheen äiti ei katsonut läpi sormiensa vaan haki tytöt läheiseltä kivikarikolta, jonne he olivat livistäneet leikkimään ja laittoi tekemään työn loppuun.

– Äiti sanoi, että maailma opettaa. Sitten olette hätää kärsimässä, jos ette osaa.

Erään kerran Tuulikki Korhonen oli aivan varma, että äiti laittoi hänet lakaisemaan lattian Tellervon vuorolla.

– Väitin kiven kovaan, että se on Tellervon vuoro. Silloin äiti ei päästänyt syömään, ennen kuin tein työn.

Maailma opettaa. Sitten olette hätää kärsimässä, jos ette osaa.

Kerttu-äitikään ei ehtinyt olla jouten. Kodin ja lasten lisäksi hän hoiti lehmät.

– Isä sanoi aina, että äiti panee Lapin juoksua, kun hän kiirehti navetan ja pirtin väliä urheiluhousuissa, joissa luki Suomen urheiluliiton hyväksi.

Vanhimmat siskot muistelevat, että useimmiten äidillä oli myös vauva kainalossa. Senpä vuoksi isommat siskot huolehtivat usein pienemmistä sisaruksistaan.

Esimerkiksi, kun perheessä oli saunailta, he veivät pienemmät saunaan ja pesivät ensin. Sauna sijaitsi jonkin matkan päässä jokirannassa ja siellä vesi lämmitettiin padassa. Tuulikki Korhonen muistelee, että hän pesi aina Tuulan. Äiti tuli saunaan vauvan kanssa ja pesi vauvan.

Siskot pääsivät työn makuun myös naapureissa. Kaikkein mieleenpainuvin paikka kuulostaa olleen eräs talo, jonka rouva siskojen mukaan halusi esittää kartanonrouvaa. Hänellä kerrottiin olevan astma, jonka vuoksi hän ei kyennyt tekemään töitä.

– Ja hän poltti tupakkaa kuin korsteeni.

Tuula Kivistö kertoo, miten hän joskus lähti sinne kantamaan halkoja heti, kun pääsi väsyneenä koulusta kotiin. Rouva oli todennut, ettei Tuulan tarvitse syödä, kun on koulussa syönyt.

– Minulla oli kauhea nälkä. Myöhemmin hänen mies Aapi tuli pyytämään syömään ja leikkasi läskiä ja leipää. Ai että ne maistuivat hyvältä.

– Ja muistatteko, kun vedimme hänet maitokärryissä mäen päälle, kun hän ei kuulemma jaksanut.

Palkkaa tytöt saivat viisi markkaa viikossa. Työtä oli monenlaista, lakanapyykitkin he pesivät kertomansa mukaan vanhassa kylmässä saunassa.

– Ensin piti lämmittää padassa vesi ja keittää lakanat siinä. Kerran kiilattiin muikkujakin.

Siihen aikaan Raanujärvellä tai ainakaan Lapinlehdossa ei ollut vielä sähköjä. Granathin kotiin ei myöskään mennyt tietä.

Perhessä oli ajoporoja, joilla perhe joskus kulki talvella. Kouluun Raanujärvelle oli seitsemän kilometriä. Sen lapset kuitenkin kävelivät maanantaiaamuna ja lauantaina koulun päätyttyä takaisin kotiin. Kesällä he kulkivat veneellä Palolompoloa pitkin asioille kylään.

– Talvella kahlasimme välillä haaruksia myöten lumessa.

Koululaiset asuivat 14-vuotiaiksi asti viikot asuntolassa, jossa siskojen mukaan oli vain pakko oppia pärjäämään. Yhdessä huoneessa majoittui neljästä kuuteen lasta. Jokaiselle oli myös laitettu siivousvuoro.

– Olin kolmannella luokalla, kun talvipakkasella tulin kotiin esiliina jäässä. Oli pitänyt luututa koulun portaikko ennen lähtöä. Se oli ainoa kerta, kun äiti kävi koululla sanomassa jotain. Hän oli vihainen, ettei lasta voi laittaa märkänä pakkaseen, Tellervo Korva kertoo.

Köyhyydessä opittiin rakastamaan toisiamme. Tuulikki Korhonen

Lapinlehdon koti ei siskojen mukaan ollut siihen aikaan kovin iso. Jokaiselle ei ollut omaa sänkyä ja tytöt nukkuivatkin pirtissä. Illalla he levittivät olkipatjat muurin kylkeen siskon pediksi.

– Siitä on jäänyt hyvät muistot. Se oli turvallista ja mukavaa, Terttu Pantsar sanoo.

Tuulikki Korhosen mukaan se myös kasvatti yhteen ja opetti yhteisöllisyyttä, kun piti huomioida toiset.

– Köyhyydessä opittiin rakastamaan toisiamme.

Jokainen siskoista myöntää, että on pyrkinyt kasvattamaan omatkin lapsensa samalla tavalla kuin kotona opetettiin. Tuula Kivistö kertoo kirjoittavansa tällä hetkellä myös elämänkertaa kolmelle pojalleen.

– Nuoriso ei ehdi kuunnella. Itsekin haluaisin nyt kysyä vanhemmiltani monenlaista, mutta se ei ole enää mahdollista.

Raija Keskihannu tarttuu pöydällä olevaan puhelimeen, katselee sitä ja kysyy, missä hänen puhelimensa on. Lopulta sitä etsii koko porukka. Soittaa ei voi, koska Pellon itäisimmässä kolkassa ei ole matkapuhelinverkkoja.

– Nyt ollaan tultu vanhaksi, niin aina joku on hakemassa jotakin, Tuula Kivistö naurahtaa.

Hän arvelee, että ikimuistoinen viikonloppu saattaa olla viimeinen, jolloin he kaikki saavat olla yhdessä. Yllätykset, joita he toisilleen järjestivät, olivat täydentäneet tapaamisen.

– Illalla kokoonnuttiin grillikotaan paistamaan makkaraa ja puhuttiin henkeviä. Ja hengissä pysyttiin.

Tellervo Korva oli runoillut sisaruskronikan, jossa jokainen sisko saa oman osansa rakkaudella ja huumorilla. Sisältö jää heidän välisekseen, mutta loppusanoista käy ilmi jotain:

”Ei tästä porukasta parempaa lohkea. Olinkohan mie jo liian rohkea? Riimit nää mieleen on tullut. Taitaa olla paikalla ’Lapin Hullut’. ”