Muualta Lapista

Kuoleman kohtaaminen lempeästi ja kunnioittavasti: Kuolindoula Heidi Luusuan työllä on tärkeä rooli

Työssään Kemijärveläiselle Heidi Luusualle on vahvistunut viimeistään nyt käsitys siitä, kuinka jokainen asiakas on erilainen. Monesti heitä kuitenkin yhdistää yhteinen tunne, ja se on pelko.

Heidi Luusualla on ammatti, joka on vielä varsin harvinainen Suomessa. Tässä ammatissa hän tarjoaa tukea, lohtua ja opastusta joko itse kuolevalle tai hänen läheisilleen. Luusuan mielestä työssä tärkeitä ominaisuuksia onkin suuri sydän, isot korvat ja loputon aika keskusteluille.

Kuolemaa on montaa erilaista.

Kuolindoulan ammatinvalinta lähihoitajan työn ohella on tuntunut Luusualle luonnolliselta valinnalta. Jo lapsena hän kertoo toimineensa tukihenkilönä sellaisten kanssa, joiden läheinen oli kuolemassa. Työssään lähihoitajana hän on joutunut todistamaan, kuinka moni joutuu kuolemaan yksin, eikä toivoisi sitä kenenkään kohtaloksi.

Luusua ajatteleekin, että kuoleman kohtaaminen ja siitä puhuminen on ollut hänelle aina suhteellisen helppoa. Tämän vuoksi hän myös toivoo, että ihmiset rohkaistuisivat puhumaan kuolemasta enemmän, sillä emme ikinä voi tietää kohtaloamme.

– Kuolemaa on montaa erilaista. On kaunis kuolema, ja taas toisenlainen kuolema. Oma toivomukseni olisi, että jokainen ihminen saisi arvokkaan ja omannäköisen kuoleman.

Työssään Luusua on saanut tavata monenlaisia ihmisiä. Myös kuoleman käsittely on jokaisen kanssa yksilöllistä, eikä yhtä oikeaa tapaa ole.

Joidenkin kuolevien asiakkaiden kanssa hän suunnittelee hautajaisia. Miettii, millainen arkku olisi hyvä ja millaisia kukkia asiakas toivoo arkun päälle. Toisten kanssa hän puolestaan saattaa yhdessä pohdiskella, millaisiin vaatteisiin hänet puetaan, kun hän lähtee viimeiselle matkalleen arkun levossa.

Luusua on pannut merkille, että viimeisinä hetkinään asiakkaat monesti haluavat kertoa omasta lapsuudestaan, tai vaikka koko elämäntarinansa. Nämä hetket ovat usein täynnä surua ja rakkautta, ja hän on siinä tukena ja lohtuna.

Monet hänen asiakkaistaan näkevät myös harhoja. Etenkin iäkkäät kertovat, kuinka äiti ja isä kävivät kylässä ja yhdistävät sen kuolemaan.

– Siinä ei kannata tehdä muuta kuin kuunnella, koska se on kuolevan asiakkaan oikea henkilökohtainen oma kokemus. Moni asiakas on henkinen ihminen, tulee näkyjä ja harhoja, ja niitä ei kannata kieltää.

Luusua on myös huomannut, että asiakkaat ovat usein tilanteen kanssa pelokkaita. Auttaakseen pelon kanssa, hän käykin työssään usein läpi sitä, mikä kuolemassa pelottaa, ja kuinka pelkoa voisi vähentää. Ilokseen hän on huomannut, että keskusteluista on ollut usein apua. Pelko helpottuu, kun asiakas tietää, ettei kuolemaa tarvitse kohdata yksin.

Kuolevan asiakkaan sydäntä ei paina aina oma poismeno vaan sitäkin enemmän läheisten pärjääminen. Moni onkin huolissaan, kuinka läheiset selviävät eteenpäin ilman heitä.

Kuolevan huoli läheisten tunnetilasta ei ole turha. Suru ja arjen haasteet voivatkin tuntua raskailta läheisille, monesti he jopa kokevat kuoleman kovemmaksi kuin itse kuolevaa tekevä.

Luusua on samaa mieltä siitä, että kuolema on monesti todella raskasta aikaa läheisille. Moni saattaa pelätä jopa omaa reaktiotansa tavatessaan kuolemaa tekevä tai kuollut ihminen.

– Moni läheinen ei uskalla mennä katsomaan kuolevaa, vaan haluaa muistaa hänet paremmassa kunnossa olevana.

Työssään Luusua on pannut merkille, että läheiset usein miettivät sitä, mitä he voisivat sanoa kuolevan vuoteella makaavalle läheiselleen. Monesti he jopa miettivät, voiko häntä koskettaa. Joitakin pelottaa myös oma reaktio siitä, että mitä jos ei voikaan katsoa läheistään viimeisillään kuolinvuoteella.

– Monelle läheiselle tulee paniikkioire. He alkavat ajattelemaan, että kyllä sinä vielä paranet, vaikka läheinen tekee kuolemaa.

Jotta kuoleman voisi kohdata vähemmän pelonsekaisin tuntein, olisi Luusuan mielestä hyvä puhua siitä enemmän. Myös tieto voisi hänen mukaansa laskea pelon tunnetta.

– Mielestäni olisi hyvä, jos perheissä alettaisiin puhua kuolemasta avoimesti, koska sehän on normaalia elämän kiertokulkua. Yksin ei tarvitse jäädä miettimään kuolemaa ja siihen liittyviä asioita.

Neuvoksi kuolinvuoteella asioiville omaisille hän antaakin, että uskaltakaa koskettaa ja puhua. Luusua mukaan kuulo on viimeinen aisti, joka sammuu. Kosketus puolestaan rauhoittaa ja tuo turvallisuutta.

– Kaikki eivät pidä koskettamisesta, mutta kun kuoleva itse aistii, että ei ole yksin, tuo se hänelle turvallisuutta ja rauhoittaa.

Myös musiikki on hyvä tapa tuoda tunnelmaa kuolevan ihmisen vuoteen äärelle, eikä myöskään kukkien tuomista yöpöydälle pidä unohtaa, sillä nämä kenties ovat viimeisiä kukkia, jotka hän tulee näkemään.

Muistellessaan itselle mieleenpainuvimpia hetkiä, nostaa Luusua esille ukkinsa poismenon.

Hän muistelee, kuinka ukki viimeisinä hetkinään avasi silmänsä ja katsoi lapsenlastaan suoraan silmiin. Samaan aikaan alkoi soida Maan korvessa kulkevi -virsi.

– Otin ukkia kädestä kiinni ja sanoin, että mie tiiän, nyt sie lähet. Hyvää matkaa ukki rakas, mie rakastan sinua.

Samalla hän silitti ukkia hiuksista ja piti ukin kädestä kiinni.

– Katsoimme toisiamme silmiin loppuun saakka. Kun laulu loppui, ukki sulki silmänsä. Se oli kaunis hetki, vaikka teki kipiää, Luusua muistelee.