Kolumnit

Kolumni:Se seitsemän euron sämpylä

Ostin nälkäisenä sämpylän, jonka hinta oli hitusen vailla seitsemän euroa. Nimikkeenä oli ”kinkkusämpylä”. No, entisenä baari-maijana olin utelias. Halusin tietää, mitä tämän hintainen eväs pitää sisällään. Raotin kuoria. Kuorten välissä oli yksi siivu kinkkua, salaatinlehti, kolme siivua kurkkua, margariinia ja täts it. Sämpyläkään ei ollut ihan sinä aamuna paistettu, ei edes raakapakasteesta.

Tämä sämpylä kuvaa hyvin sitä, miten koronan jälkeen tuotteita hinnoitellaan. Minulle asiakkaana tuli sellainen olo, että nyt maksatetaan koronan tappioita ja tietysti niin tehdäänkin. Ymmärrän sen hyvin, että ylöshän sen yrittäjänkin on pandemian jälkeen noustava, jos vaan jalat vielä kantavat ja edellytykset ovat voimassa.

Nousevia hintoja miettiessäni olen myös funtsaillut sitä, miten kauan ja miten pitkälle hinnat voivat kohota. Mihin jatkuva hintojen nousu pysähtyy? Ihmisluonnon tuntien siihen, ettei voida enää maksaa. Melko harva ei osta tuotetta sen vuoksi, ettei halua enää maksaa. Tämän takia itsekin joskus täräytän ja varaan hotellista saunallisen sviitin, vaikka siihen ei oikeastaan olisikaan varaa. Joskus on vaan niin mukavaa leikkiä vähän parempaa.

Olin tiskin takana eräässä resortissa, kun asiakkaakseni tuli herrasmies, sinä iltana toki montakin. Tämä yksi oli vanhassa, tutussa lomapaikassaan ja tilasi oluen. Hän totesi hinnan kuultuaan, että ”Taas se on noussut”. Mitäpä minä, baarimaija, sille mahdoin. Hän lisäsi vielä, että ”Kyllä minulla on varaa maksaa tästä oluesta, mutta en tiedä tahdonko enää”. Ihan selvästi finanssimies, jolla oli raja oluen hinnan nousulle.

Puhutaan inflaatiosta ja tuotantokustannusten noususta. Joskus tuntuu, kun törmää johonkin yltiökalliiseen, että hinta on keksitty ihan omasta päästä, seku vain. Ei ole alettu laskeskelemaan hankintahintaa ja katteita. Tuotteseen on vaan lätkästy joku hinta. Tällä pelillä siinä saattaa käydä toisinkin päin. Kulut ovat yllättäen suuremmat kuin tuotto, ja vene keikahtaa nurin.

Jos laittaa oluttuopin hinnaksi mukavan, pyöreän kympin ja miettii, että ei sitä kukaan huomaa, kun meillä juodaan ”vain se yksi ruoan kanssa”, niin voi olla ettei kohta todellakaan tulla juomaan, mutta ei syömäänkään. Ihmiset ovat melko hintatietoisia ja mitä enemmän liikutaan, sitä enemmän tiedetään ja tiedostetaan.

Sanotaan, että ei se ole hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Huima hintojen nousu saattaa kuitenkin pyyhkäistä kuin arotuuli yli koko Lapin tuntureiden eikä pyytäjälle jää kuin luu käteen. Tai huikeat varastot ja tyhjät huoneet. Sekään ei ole hyvä..

Joskus tuntuu, kun törmää johonkin yltiökalliiseen, että hinta on keksitty ihan omasta päästä, seku vain.