Muualta Lapista

Killerinmaantien tyttärillä on elämän mittainen ystävyys

Sisko Sieppi ja Armi Kulmala ovat opetelleet jenkkaamaan yhdessä, ja sauvakävelyn he aloittivat yhdessä jo ennen kuin siitä sen suuremmin tiedettiin.

Ensimmäisiä muistoja on vaikea kaivaa esille, kun toinen on aina ollut siinä vierellä. Sisko Siepin ja Armi Kulmalan lapsuuskotien väliin mahtui vain 300 metriä Killerinmaantietä, ystävysten väliin ei usein metriäkään.

Peltovuomassa ja Killerinmaantien varrellakin lapsia oli paljon, ja lapsuusaika kului yhdessä leikkien. Ulkona viihdyttiin usein, lumessa möyrien tai piilosta leikkien. Sisko muistaa myös pallopelit, kuten sulkapallon, jota pelattiin kesäisin, ja sen, ettei silloin tuullut juuri koskaan.

Samanikäiset tytöt kasvoivat kuin varkain ystäviksi, ja vahva yhteys heidän välilleen on syntynyt itsestään ajan myötä.

– Met ruukaama sanoa, että meilä on sananvaihtoki niinkö sisaruksila, Sisko sanoo.

Rakenethin sitä ommaa elämää, ja silloin aika mennee siinä.

Välillä välimatka oli pitempi, niin kilometreissä kuin muutenkin. Nuoruuteen kuuluivat tanssit Tepastossa, mutta yhteisiä supinoita ihastuksista ja ensirakkauksista Sisko ja Armi eivät niin muista. Ehkä askeleet siinä vaiheessa alkoivat lähteä hetkeksi jo omille poluilleen. Ajankohtaiseksi tulivat perheiden perustaminen, työt muualla, muu elämä.

– Rakenethin sitä ommaa elämää, ja silloin aika mennee siinä, Sisko uskoo.

Vaikka yhteydenpito olikin vähäisempää, aina säilyi kuitenkin yhteys, tieto siitä, että toinen on olemassa. Lopulta molemmat 70-luvun puolivälin ja 80-luvun alkupuolen jälkeen asettuivat takaisin kotikylälleen, ja heidän lapsistaan tuli kaveruksia. Sen myötä äitien ystävyys alkoi jälleen vahvistua.

Tuisku! Sellaisia ilmoja Sisko ja Armi rakastavat, ja silloin lenkille lähdettiin aina — välistä vieläkin. Yhteiset ulkoiluhetket ovat olleet vuosien ajan henkireikä, joiden aikana on puhuttu kaikesta maan ja taivaan välillä, parannettu maailmaa, toisinaan taas haettu vertaistukea.

– Minusta tuntuu, että useasti olen saanu purkaa itteäni sinule, Armi sanoo.

Sisko muistaa yhteiset sauvakävelyt jo siltä ajalta, kun sauvakävelystä ei juuri kukaan ollut kuullutkaan. Edelläkävijöiden sauvat tehtiin lastensauvoista, ja sompa oli sen verran iso, että niillä saattoi kävellä lumisessa maastossakin.

Suksetkaan eivät naisilla ristiin menneet: kun Sisko alkoi hiihtää, Armi ei oikeastaan halunnut, mutta päätti ottaa käyttöön lumikengät ja käveli yhtä matkaa vieressä.

Käytiin halimassa puita.

Toisen tukeen on voinut aina luottaa. Jopa silloin, kun edessä on lääkärireissu. Kun Siskolta murtui ranne, hänen kanssaan Rovaniemelle leikkaukseen lähti henkiseksi tueksi Armi, ja kun vuotta myöhemmin oli Armin vuoro murtaa ranteensa, Muoniossa mukana oli Sisko.

– Armi soitti, että hän on murtanu ranthensa. Mie purskahtin itkemhän, ja lähin heti Armin tykö.

Sotshissa he ovat olleet yhteisellä maaseututyöväen liiton ryhmämatkalla, Hietajärvelle on tehty retkiä, samoin Sotkajärven lintutornille, ja naisten kympin he ovat juosseet yhdessä Rovaniemellä. Luonnossa on toisenlaiset juoksut, mustikassa, puolukassa ja hillajänkässä.

Viime syksynä Sisko vei Armin Yrjö Kokon lintutornille retkelle paistamaan makkaraa, Armi kun ei aikaisemmin ollut siellä käynyt.

– Käytiin halimassa puita, Armi sanoo ja Sisko myöntää, että semmoistakin on tullut harrastettua.

Armi puolestaan käy sienestämässä, mutta yksin, ja Sisko päätyy ihmettelemään, kuinka Armi ei häntä sinne olekaan koskaan mukaan pyytänyt.

– No, ens syksynä sitte, Armi lupaa nauraen.

Olema me nauranhet paljon ja pitänhet hauskaa.

Ystävyydestä ei anneta periksi. Välistä riittää vain tieto siitä, että toinen on läsnä, mutta se on kummallekin selvää, että aina voi puhua mistä vain. Miesten kanssa keskusteleminen ei nimittäin ole samanlaista kuin toisen naisen kanssa puhuminen, ystävykset meinaavat.

Siskon mielestä Armi on kauhean huomaavainen, muistaa kaikkien nimipäivät ja syntymäpäivät, kun hän itse taas ei. Armi puolestaan on sitä mieltä, että Siskossa on lämpöä vastapainoksi hänen omalle ”kovikselleen”, joka joskus saattaa tulla esille.

Siskon mukaan Armi useasti pyytää Siskoa vaikka syömään. Puolin ja toisin, huomauttaa Armi, mutta Sisko väittää kyllä, ettei hän Armia ole kovin useasti syömään tahtonut.

– No, mie olen sitte tullu tahtomatta, Armi nauraa ja sitten Siskokin.

– Olema me nauranhet paljon ja pitänhet hauskaa, hän kertoo.

Siitä tosin on jo luvattoman pitkä aika, kun he ovat yhdessä tanssimassa käyneet, mutta se on hyvin muistissa kummallakin, kun Peltovuoman nuorisoseuran talolla opeteltiin jenkkaa tanssimaan. Toistensa kanssa, kuinkas muuten.

Silloin ko lähetään kauas, mennään Tokmannille!

Nykyisin Sisko ja Armi saattavat soittaa toisilleen parikin kertaa päivässä, vaikka kylästelyt jäävät vähemmälle. Välimatkaa on sentään melkein kaksi kilometriä, kun Armi asuu Pasmarovassa, eihän sitä aina jaksa lähteä käymään, naiset vitsailevat.

Yhteiset harrastukset ja reissut Hettaan ovat nekin kuitenkin yhteistä aikaa. He käyvät kuntosalilla ja kauppareissu hoidetaan samalla kertaa. Shoppailut ovat heille suorastaan laatuaikaa.

– Ja silloin ko lähetään kauas, mennään Tokmannille! nauraa Armi.

Iloa elämään tuovat samanlaiset asiat, kuten esimerkiksi lapsenlapset. Siskon mielestä somia asioita haluaa toiselle kertoa, puolin ja toisin. Sekin on mukavaa, että toinen ymmärtää jo puolesta sanasta, mitä toinen tarkoittaa. Asiat sujuvat heidän välillään jouhevasti, sanoo Armi, ja samaa mieltä on Sisko:

– Ei tartte aina niin perin pohjin selvittää.

Ystävään on voinu tukeutua isommassakin asiassa, ja kyllä me olema itkeneetkin yhessä.

Vaikka lapsena sulkapalloa pelatessa tuuli ei haitannut, tyyntä ei silti aina ystävysten elämissä ole ollut, vaan suruja ja murheita on matkalle mahtunut myös.

– Ystävään on voinu tukeutua isommassakin asiassa, ja kyllä me olema itkeneetkin yhessä, Armi sanoo.

Kumpikin muistaa erityisen hyvin yhden yhteisen potkurireissun eräänä lauhana kuutamoiltana vuosia sitten, kun he yhdessä itkivät veljiensä kohtaloita, Armi Riston ja Sisko Ismon, istuskelivat potkureiden päällä ja katselivat revontulia.

– Miten se oliki semmonen hetki sielä järven jäällä...? he miettivät.

Toinen on aina ollut siinä vieressä pitämässä pystyssä, niissä tuulissakin.