Kolumnit

Kiinalainen lumikenkäily ja tuhat muuta naurua, pari palaa kurkussa ja yksi vatsan kääntänyt lento

Ainakin on naurattanut. Sitä ei voi olla miettimättä, kun ajattelee Luoteis-Lapin vuosia. Olen saanut olla mukana viisikymppisen lehden historiassa sen viimeiset viitisentoista vuotta, enkä varmaan paljoa valehtele, jos sanon nauraneeni lähes jokaisena työpäivänä.

Niin kuin silloin, kun hihittelin itsekseni jääkiekko-ottelusta kertovan juttuni Aatsipoppaa pojat teki SoPpaa -otsikolle niin, että silloinen omistaja Heikki Peura kävi kysymässä että saanko henkeä. Lipposen Saken tokaisuille virnistelin ääneen useammin kuin kymmenen kertaa. Niin, ja maailman hauskin mies, Ismo Leikola, oli kyllä maineensa veroinen.

Hauskin hetki saattoi olla se, kun tein juttua tunturilomailevista kiinalaisista. Heillä oli ohjelmassa lumikenkäilyä. Opasraasu näytti, miten lumikenkäillään kävelemällä ison ympyrän umpisessa. Kun oli vieraiden vuoro, he kieltäytyivät ja pyysivät opasta kävelemään samaa ympyrää uudestaan ja uudestaan samalla kun ottivat itsestään selfieitä opas taustalla patikoiden.

Keikan jälkeen nauroin siinä lehden punaisessa Fiestassa makeasti.

Eniten pelotti lentokoneen kyydissä Aavahelukan kentällä.

Kahdesti on itkettänyt keikalla. Ensimmäinen kerta oli, kun haastattelin Kolariin tullutta Mustafa Muhammedia vuonna 2015. Hotelli Kolarista tuli noin vuoden ajaksi vastaanottokeskus, ja Mustafa oli yksi sen asukkaista. Hän joutui pakenemaan Bagdadista, koska hänen ja hänen perheensä henkeä uhattiin. Mies halusi palavasti takaisin kotiinsa mutta epäili, ettei sitä koskaan enää näe.

Parin tunnin jutustelun jälkeen piti henkäistä syvästi autossa parkkipaikalla, ennen kuin pystyin ajamaan takaisin toimitukseen.

Toisen kerran nieleskelin palaa kurkussa, kun haastattelin Marina Levchukia. Ukrainan sota oli juuri alkanut, ja Marina kertoi, kuinka lähti lähes siltä seisomalta Ylläsjärveltä Ukrainaan hakemaan lapsensa pois taisteluiden keskeltä.

Hän on oikea sankari.

Eniten pelotti lentokoneen kyydissä Aavahelukan kentällä. Maha möyri jo valmiiksi koneen hieman keittiönpöytää isommassa ohjaamossa, mutta kun mukava lentäjä sanoi sekuntia ennen kuin veti ohjaustankoa itseensä päin nousua varten ”en muuten ole pariin vuoteen lentänyt”, oli koko vatsan sisällys lentää tuon lentäjän niskaan.

Taivaalle päästiin, ja alaskin. Pallas näytti erityisen hienolta ylhäältä päin.

Join haastateltavien luona sammioittain kahvia.

Tarinoita olisi vielä vaikka kuinka monta. Niin kuin se, kun noin puoli minuuttia sähköpostilla lähettämäni haastattelupyynnön jälkeen puhelin soi ja tuttu, käheä ääni sanoo: ”Paula Koivuniemi tässä hei, sopisiko se haastattelu vaikka heti”. Ainahan sitä legendalle kysymyksiä keksii ilman varoaikaa.

Kuvasin huskynpentuja vuoden ajan, etsin pohjavesiä, kyselin kuinka suo ennallistetaan, koitin jallittaa majavaa, pilkin harjuksia (ilman saalista). Istuin postirekan, aura-auton, ambulanssin ja lukuisten lohiveneiden kyydissä. Yksi haastateltava kertasi ruisleivän kulttuurihistoriaa yllättävän kiehtovasti parin tunnin ajan.

Kerran upposin jänkkään. Tapasin lukuisia ministereitä. Jänkkä oli kokemuksena miellyttävämpi. Jututin myös Maltin ja Valtin ja toisella kerralla shamaanin.

Join haastateltavien luona sammioittain kahvia ja söin sekä elämäni parhaan (tiramisua!) että hirveimmän (kampanisu, jossa oli noin viisi kertaa liikaa suolaa) leivonnaisen haastateltavan kahvipöydässä. Kerrat ja haastateltavat olivat erit. Nyökyttelin haastatteluissa pää märkänä ja nauroin sekä kohteliaisuudesta että aidosti satoja kertoja.

Niitä aitoja kertoja oli kyllä paljon, paljon enemmän. Kiitos, Luoteis-Lappi.