Kolumnit

Katja Keskitalon kolumni: Hankisääski

Sinä aamuna ko heräsin justhinsa sillä väärälä jalala, yöllä oli ollu pakkasta pitkästi toistakymmentä astetta. Jo aamusta aurinko paisto melkein pilvettömältä taiffalta ja räysthäiltä tipahteli kevät – aivan ko olis oottanu, että sais ovhen koputtaa. Ei sais. Jäävy puikoksi vain.

Mie mihinkhän tunturhin lähteny enkä järvele. En pakanu rephun mettäpannua ja matoja sen sivutaskhun, en kiikkunu kuivaalihhaa katolta, en kaivanu kelkkakenkiä yhestäkhän loovasta, enkä herratunen aika kuiten vihelelly. En vasitenkhan.

En kammannu tukkaa ko löin päähän pipon ja naamale erityisen mustat aurinkolasit, joissa on vahvuuet ja jokka vetävät silmät kierhon, ja lähin mettikhön murjottamhan.

Mettä oli valoja ja varjoja täynä. En tienny, mihin olisin silmäp pannu, ja siinä mie vain köpöttelin kelkanjälkeä menemhän. Mutta vaikka kunka olisin pitäny hartiat korvissa ja niskan jäykkänä, pakkasin väkisinki kuikuilemhan niinkö soitimella kahen puolen mettää, ja pikkuhiljaa mielikuvitus alko laukkaamhan kauemas ko jänisten jäljet.

Ja äkkiä mie olin hankisääski, siro ja pitkäjalkanen, ja seisoin keskelä mettää, valona enkä ennää varjona.

Mie muistin lapsuuen rautahanget ko tukka hulmuten ja takit auki ajoima pyörilä pitkin peltoja ja jänkkiä! Kenelä oli uusi pyörä, jota sai ens kerran kokkeilla, ja kenelä vanha, jossa oli miesten tanko ja piti raosta polkea. Ämmi katto porthaila ja rullas hamhenhelmaa niin korkealle, ette polvet nävyit, vilkutti välilä, ja nauru kuulu hangile saakka.

Mie muistin mummilan vieressä laksonkuopan lanton, jossa iltakauet kurvoima ja seilasimma jäälautoila - luoja varjelkhon ja taisi varjellakki, sollu mikhän matalakhan lantto. ”Katjarievula kalvosistaki tippuu vesi ja nokka on taas aivan punanen!”, mutta nauru kutkutti kurkkua eikä uni tullu monhen tunthin koli niin soma.

Pitäiskö pyörtää, mie kerkisin miettiä ko olin jo hypänny kelkanjäljeltä koskemattomalle hangele. Mitä jos se ei kestäkhän, mie pölkäsin, mutta kiskasin kuiten pipon ottalta ylemäs. Ämmilän hanget! Mummilan lantot! Lapsuuen ilo ja rohkeus!

Ja äkkiä mie olin hankisääski, siro ja pitkäjalkanen, ja seisoin keskelä mettää: valona enkä ennää varjona.

Ei haitannu yhthän, vaikka jouvuin konttaamalla tulla pois. Kuuntelin rappusilla aivan rauhassa ko räysthäiltä tippu kevät.

Kirjoittaja on Enontekiön Sanomien päätoimittaja.