Ihmiset

Muistoissa Oiva Väinö Arvola 1.7.1935–23.1.2021

Käsi tapaa taivasta ja jalka maata

Oiva Arvola on kuin matonkutoja: vanhoista aineksista hän luo kirjallisissa kangaspuissaan värikästä jälkeä; se uusi on asetettu taitavasti väleihin niin, ettei tiedä missä on todellisuuden ja fantasian raja, missä kulkee pitkä eilinen, missä tämä kuluva hetki … Hänen kirjallinen shamanisminsa on ylittämätöntä.

Näin kuvaa kirjailija-pappi Risto Kormilainen syntyjuuriltaan kolarilaista kirjailijaa Oiva Arvolaa. Kuvaus on syvälle luotaava ja osuva.

Oiva Arvola syntyi Bertta os. Ristimellan ja Väinö Arvolan perheen ensimmäisenä rakkauden hedelmänä heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1935. Aivan viime vuosiin asti Oiva juhlisti syntymäpäiväänsä pitämällä Rovaniemen Nivankylään perustamassaan Kampsuherran valtakunnassa itsenäisyysjuhlan juuri tuona päivänä.

Valtakunnan juhliin kerääntyi aina sankka joukko kyläläisiä sekä Oivan taiteilijan uraa arvostavia ihmisiä Rovaniemeltä ja kauempaakin maakunnasta. Oivan vieraanvaraisuus takasi sen, että jokainen juhlapäivä oli mieliinpainuva. Huippukohtana oli Oivan oma esiintyminen. Hänellä riitti ammennettavaa omasta kirjallisesta tuotannostaan sekä uusia ajankohtaissaagoja. Hän ammensi syvältä, luovuuden lähteestään uutta ja vanhaa. Hän tahtoi tuottaa hyvää mieltä ystävilleen.

Oivan tie maakunnan ja valtakunnan tuntemaksi ja arvostamaksi kirjailijaksi ei ollut suoraviivaista kiihdytystä jonkun toisen valmiiksi silottelemaa tietä pitkin.

Keskeisimmäksi kasvuympäristöksi muodostui vanhempien asutustila Papero Pohjasenvaaran eteläisessä kupeessa. Väinö-isää Oiva kuvaa näin: Hän oli metsä- ja maatyömies, ojankaivaja, poromies, kiertävä kaupustelija, ostaja ja myyjä, jokivarren ensimmäisiä salakuljettajia ja joppareita, erikoisalana hevosmarkkinat ja kohteena Ruotsin kuningaskunta ja toimessaan niinkin taitava, ettei jäänyt koskaan kiinni

Äiti Bertta taas tunnettiin taitavana ja monipuolisena, ystävällisenä ja miellyttävänä ihmisenä, joka taidolla luotsasi monilapsista perhettään.

Vanhimman pojan rooliksi muodostui korostuneesti ahkerointi asutustilan töissä. Oiva oppi paitsi raatamaan kaikissa mahdollisissa tilan töissä pellolla ja metsissä sekä korjaamaan rikkoontuneet kamppeet. Työmäärää Oiva muisteli täysin kohtuuttomaksi, mutta samalla hän muisti sanoa: Siitä olen kiitollinen, että olen oppinut tekemään työni nöyrästi ja nurisematta.

Raskaan raadannan paineessa alkoi kyteä halu päästä henkisempään työhön. Paikkakunnan silloinen kirkkoherra Ano Kauppinen tuli myös tuntemaan perheen ja tietämään Oivan lahjakkuuden ja halun johonkin toiseen. Suosituskirjeen myötä avautui Oivalle tie Kemijärven opettajaseminaariin. Seminaariaika avasi Oivan maailmassa kokonaan uudet mahdollisuudet. Rahattomuus tosin painoi sielläkin, sillä Oiva muisteli olleensa ainoa seminaarilainen, jolla ei eräänä jouluna ollut rahaa sen vertaa, että olisi päässyt matkustamaan joululomaksi kotiin. Yksi opettajista oli kuitenkin ryhtynyt ihmettelemään, miksi asuntolassa palaa valot. Hän lähti katsomaan ja löysi sieltä yksinäisen Oivan lueskelemassa. Pitkällisen utsimisen jälkeen Oiva suostui kertomaan tilanteensa karuuden. Hän sai opettajalta matkarahat ja pääsi lähtemään hänkin toisten tapaan joululomalle.

Seminaariaika alkoi jo viitoittaa tietä myös kirjallisuuden pariin. Oiva menestyi seminaarin henkisissä kisoissa kirjoituksillaan ja runoillaan.

Valmistuttuaan kansakoulun opettajaksi Oiva toimi opettajana mm. Ratasvuomalla, Kallossa ja Rovaniemen seudulla. Hän kirjoitti pakinoita, näytelmiä ja lukemattoman määrän kirja-arvosteluja mm. Kalevaaan, Pohjolan Sanomiin ja Lapin Kansaan. Ensimmäiset merkittävät tunnustukset töistään hän sai jo 1960-luvun lopulla. Hän voitti J.H. Erkon kilpailun ja hänelle myönnettiin myös valtionpalkinto menestyskabareesta ”Helvetin 16”. Lisää pontta hän sai orastavalle kirjailijan uralleen, kun hänelle myönnettiin Lapin kulttuurirahaston apuraha vuonna 1972.

Samana vuonna hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kesäpäivän tasaus. Romaanisarja jatkui teoksilla Vieraat ajat, Taivaan painamat ja Kaamosmaa. Näillä teoksillaan Arvola nousi lappilaisen kansankuvauksen arvostetuksi ja omaleimaiseksi taitajaksi. Romaanien henkilöt ovat juuri niitä työnraatajia tai köyhyyden, onnettomuuksien ja sairauksien painamia ihmisiä, joiden maailma Oivalle oli tullut oman elämän kokemusten kautta tutuksi. Kuvaukset tunnistettiin todentuntuisiksi. Oma huomioni kiinnittyy siihen, että kirjailija pystyy kuljettamaan tapahtumien kulkua pitkiä jaksoja pelkästään repliikkien avulla. Oivan kirjat ovatkin varsinainen aarreaitta sille, jota kiinnostavat kotipuolemme entisaikojen sanasto ja sanonnat. Näiltä pohjilta Oiva kokosikin myöhemmin Yhtäkoska – sanakirjan, jonka hän risti ”Yliperän sanakirjaksi”.

Jäätyään pois opettajan tehtävistä Oiva asui jonkin aikaa Muonionjokilaakson lännen puolella eli Ruotisissa. Siellä hän paneutui keräämään vanhempien ihmisten kertomia tarinoita. Romaanikirjallisuuden jälkeen hän sukelsikin saagojen maailmaan. Hän loi tavallaan oman kirjallisuuden lajin. Kirjailija Matti Paavilainen kuvaa Oivan tätä tuotantoa: Kielen, perinteen, ajattelutavan, historian, kansanluonteen, elinolojen ja maiseman haltuunotto on saagoissa ainutlaatuisen vaivatonta. - Paavo Haavikko kukaties puhuisi miehestä, jonka käsi tapaa taivasta ja jalka maata.

Saagarunous johti myös uuteen vaiheeseen taiteilijan elämässä. Hän alkoi itse esittää saagojaan ympäri Lappia mm. hotellien ravintoloissa matkailijoiden iloksi. Varsin pian hän kuitenkin havaitsi, että saagat ansaitsevat rauhallisemman esitysympäristön. Niin syntyi ajatus omasta valtakunnasta, jonka nimen luultavasti keksi muoniolainen matkailuyrittäjä Arvo Yliniemi . Kampsuherran valtakunta aloitti toimintansa Rovaniemen Nivankylässä 1990-luvun alussa ja sen mittava parlamenttitalo vihittiin 1995. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin julistautui Kampsuherran valtakunta itsenäiseksi. Oiva otti parlamenttitalon vihkimisen tiimoilta yhteyttä Rovaniemen seurakuntaan, mutta kun siellä ei oikein oltu innostuneita järjestämään kyseistä tilaisuutta turvautui Oiva syntymäseurakuntaansa. Niinpä pidimme kanttorin kanssa juhlajumalanpalveluksen Borealis Amaltheiassa heinäkuussa 1995. Sankka kyläläisten ja arvovaltaisten vieraitten joukko yhtyi rukouksiimme valtakunnan puolesta.

Matkailijat löysivät Kampsuherran valtakunnan ja 2000-luvun alussa Oiva saattoi järjestää tilaisuuden, jossa juhlittiin sitä, että valtakunta oli maksanut viimeiset velan lyhennykset ja oli saavuttanut kaikkien valtakuntien unelmatilan – velattomuuden! Viimeisin, mutta ei suinkaan vähäisin tunnustus Oivan kirjailijan työlle annettiin, kun Kolarin kunta antoi Oivalle kulttuuripalkinnon vuonna 2015.

Kolarin merkittävin kirjailija Oiva Arvola ammensi elämänvoimansa ja kirjallisen tuotoksensa syntymäkuntansa karusta maaperästä. Kolarinsaaren kirkkomaahan, arvostamiensa esivanhempiensa rinnalle kätkettiin myös hänen maallinen majansa.

” kipuna sinkoaa - taivaan savuun - punaisen viivan

erämaan laki - häikäisevä viilto - ja sammuva - piste

– jäljet katoavat ”

Oivaa jäivät kaipaamaan Elli, uskollinen elämänkumppaninsa viimeisten kolmen vuosikymmenen ajalta, lapset perheineen, sisaret perheineen sekä laaja ystäväjoukko, erityisesti Kampsuherrojen veljeskunta.

Simo Rundgren