Kolumnit

Kartta hukassa tiettömällä tiellä

Kirkkomutka, tuon mutkan jälkeen avautuu Hetan avara kaunis keskusta. Olen ajanut sen satoja kertoja, ehkä tuhansia. Nyt katson sitä eri silmin. En katso sitä vesivahingon takaa, katson sitä pienen kosteuden takaa. Katson sitä silmillä, jota ei välttämättä kahden viikon päästä ole. Katson sitä kuolevan miehen silmin. Hyvät naiset ja herrat, lukijat; Tervetuloa Ukrainaan!

Nousen ylös. Otan ensimmäiset askeleet kohti uutta päivää. “V**** nilkka!” Löydän itseni jälleen lattialta, nousen niin kuin aina ennenkin. Teen aamutoimet ja jatkan elämää kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Vain minuuttien kuluttua elämäni ottaa askeleen suuntaan, josta ei ole enää paluuta. Päästän koiran ulos, laitan kahvinkeittimen päälle. Katsahdan puhelinta. Ei mitään ihmeellistä. Silmäni selaavat läpi meille kaikille tutun uutisvirran. Minulle on tullut sähköpostia. Varmaan joku Veikkauksen asiakaskysely. Katson sähköpostin tarkemmin ja vastaan; “Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi.”

Istun sänkyni laidalla ja katson kädessäni olevia merkkejä. Ne kertovat minulle tarinan. Tarinan, jossa olen itse päähenkilönä. Niin paljon, jota en osannut arvostaa ennen. Niin paljon, jota en enää arvosta. Kuinka paljon kiellettyjä tunteita, joita en osaa enää selittää. Tiedän vain sen, etten tiedä enää mitään. Hengähdän hetken ja ryhdyn nukkumaan. Yksinäisenä taputan itseäni selkään ja totean: “Sie teit sen, sie oikeasti teit sen mistä puhuit.”

Kävelen kadulla. Kulman takaa tulee esiin vanha nainen. En ajattele asiaa sen kummemmin. Hän puhuu jotain, mutta en ymmärrä häntä. En ajattele asiaa sen kummemmin, vaan jatkan kävelyäni näillä kovia kokeneilla kaduilla. Yhtäkkiä samainen vanha nainen tekee ristinmerkin ja alkaa silminnähden rukoilla edessäni ja katsoo minua. Pysähdyn. En ymmärrä mitä hän sanoo. Sanon vain sen mitä osaan: “вибач Дякую (Vybach. Dyakuyu. Anteeksi. Kiitos.) ja jatkan matkaani.

Olen juuri tankannut autoni. Käännyn liittymästä kohti Palojoensuuta. Avaan ikkunat ja kiihdytän. Radiosta soi Cheekin Keinu. Näytän maailmalle keskisormea viekkaasti hymyillen. Yksikään auto, joka vastaan tulee, ei tiedä mihin olen menossa. Olen menossa, sinne minne kukaan tuskin uskoo määränpääni olevan.

Nukun hetken. Herään kylmään hikeen kääriytyneenä. Tsekkaan kellonajan, 2:02. Vedän hetken henkeä, kunnes tajuntani hämärtyy jälleen ja unien ihanan julma maailma avautuu jälleen silmieni eteen. “Ei taas”, ajattelen ja syöksyn aivojeni luomaan hallusinaatioon. Herään aamulla. Teen aamutoimet ja menen normaalisti töihin. Jonain päivänä herään taas jostain muualta kuin omasta sängystä. Elämän kiertokulku katsokaas. Olkaamme kiitollisia elämämme helposta kiertokulusta ja niiden eteen tehdyistä uhrauksista. Niin näkyvistä kuin näkymättömistä.

Kirjoittaja on enontekiöläinen nuori.