Paikallisuutiset

Kansallispuiston kovikset voivat pärjätä myös tulevaisuuden pimeässä ja kosteassa sienten valtakunnassa

Ilmasto on Lapissa vuosisadan lopulla todennäköisesti hyvin erilainen kuin nyt. Mitä se tarkoittaa pohjoisen lajeille? Selviävätkö ne vai joutuvatko ne väistymään uusien tulokkaiden edessä?

Minttu Heimovirran kädessä on pienenpieni sieni. Sen hattu on noin nuppineulan kokoinen ja varsi äärimmäisen hento, mutta sillä on lappilaisessa luonnossa erittäin tärkeä tehtävä. Se – kuusenneulasnahikas – kuuluu niihin harvoihin eliöihin, joka hajottaa kuusen neulasia ja saa siitä itselleen ravintoa. Kuusen neulasten hajottaminen on jopa sen elämäntehtävä.

– Se on kovis, ehdottomasti kovis, biologi, toimittaja Heimovirta kehuu.

Koviksilla Heimovirta tarkoittaa eliöitä, jotka ovat sopeutuneet pärjäämään karuissa pohjoisen olosuhteissa. Sisukkaita sinnikkoja tai ovelia opportunisteja, jotka hyödyntävät, mitä niillä on.

Kuusenneulasnahikas on hänen suosikkieliölajejaan. Se kuvastaa hänelle luonnon monimuotoisuuden tärkeyttä, sitä, että kaikilla pienilläkin lajeilla on tärkeä rooli ekosysteemissä. Ilman kuusenneulasnahikasta ja kaltaisiaan metsät hukkuisivat kuusenneulasiin.

Valtaosa pohjoisen eliöistä voidaan laskea koviksiin, kuten ihmisen silmiin usein osuvat oravat ja harakat. Lapin oloissa eliön kannattaa olla generalisti, ei liian erikoistunut yhteen tapaan selvitä.

– Jos et ole nirso, selviät todennäköisemmin. Jos olet nirso, niin olet pulassa, Heimovirta kiteyttää.

Monella Lapin eliöllä on omalaatuisia tapoja selvitä karuissa oloissa. Jotkut valitsevat muiden elämän vaikeuttamisen. Esimerkiksi kuusi pyrkii happamoittamaan maaperää, jotta se sopii sille itselleen mahdollisimman hyvin. Variksenmarjalla on sama ajatus, se vapauttaa maahan yhdistettä, joka tekee maaperästä epäsopivaa muille, kilpailevilla lajeille.

Monilla tunturin eliöillä taktiikka on toinen. Karvaliekomuurahainen asuu tuntureilla ja on metsien muurahaisia kovempi selviytymään: sillä on elimistössään omaa ”pakkasnestettä”, joka estää soluja jäätymästä.

Tunturien kasveista uuvana kasvaa tunturissa tuulen armoilla. Se ei tarvitse lumipeitettä suojakseen, vaan se luottaa tiiviiseen kasvuunsa, syvälle ulottuviin juuriin ja koviin lehtiin. Sielikkökin selviää paljailla tuntureilla, sillä se kasvattaa patjamaisen kasvuston, jossa sillä on oma mikroilmastonsa.

Lapinvuokko viihtyy tunturikankailla, jossa on kalkkipitoisempaa maata. Sillä on pienet, nahkeat lehdet ja se on valmis yhteyttämään hyvin nopeasti. Pikkuleinikkikin luottaa nopeuteen, se pyrkii kukkimaan nopeasti paikkoihin, joihin muut eivät ehdi, esimerkiksi lumenviipymiin.

Pikkuleinikin strategia ei välttämättä toimi tulevaisuuden Lapissa. Lumenviipymiä on todennäköisesti vastaisuudessa vähemmän, ja kasvien kasvukausi pidentyy. Useimmat kasvit saattavat herätä kevääseen yhtä aikaa, jolloin pölyttäjistä käydään kilpailua.

Vaikka ilmasto muuttuu, se ei välttämättä tarkoita Lappiin uusien lajien invaasiota. Uusien lajienkin pitää olla ainakin vähän koviksia, sillä lämpimämmässä tulevaisuuden Lapissakaan olot eivät ole helpot.

Heimovirta ottaa esimerkiksi Lapin tunturialueiden maaperän. Se on hapanta ja humusta on etenkin tuntureilla varsin ohut kerros. Jos uusi laji ei pysty pärjäämään sen kanssa, se ei leviä pohjoiseen. Ei siis kannata pidätellä hengitystään, jos odottelee vaikkapa tammen alkavan kasvaa Lapissa.

Nykyisille lajeille lämpimämpi ja märempi tulevaisuus tietää kuitenkin lisää sopeutumista. Esimerkiksi tunturikanalinnuilla, kuten kiirunalla ja riekolla, on paksu talvitakki, jonka avulla ne pärjäävät kylmässä. Onko sille enää vastaisuudessa tarvetta, vai tuleeko paksusta höyhenpeitteestä jopa haitta?

– Ehkä ne oppivat leyhyttämään, Heimovirta miettii.

Kasvit ovat geneettisesti koodattu, että ne alkavat valmistautua talveen kun valoa on vähemmän.

Tulevaisuudessa pysyvä lumi tulee suurella todennäköisyydellä Lappiin myöhemmin, usein jopa vasta vuodenvaihteen tienoilla. Se tietää pitkiä, nykyistä lämpimämpiä ja vähälumisempia syksyjä ja kasveille pidempää kasvukautta. Ainakin vaivaiskoivun voisi kuvitella leviävän nykyistä laajemmalle ja puuraja saattaa siirtyä ylemmäs.

Toisaalta levinneisyyttä voivat rajata porot, joille maistuvat myös uudet kasvilajit ja jotka laiduntaessaan hillitsevät kasvien määrää.

Lumi voi olla myös erilaista kuin tällä hetkellä. Lumi on monille eliöille tärkeä suoja. Monet kasvit ovat talven ajan turvassa lumen alla, ja esimerkiksi myyrät eivät nuku talviunta, vaan ne elävät lumipeitteen alla ja etsivät sieltä ravintoa. Jos lämpötila vaihtelee alkutalvella usein nollan molemmin puolin, lumen alle voi muodostua jääkerros, joka estää ravinnon saamisen monilta lajeilta.

Esimerkiksi sopuleille maanpäällinen jääkerros olisi katastrofi, ja tunturisopulikannasta ovat riippuvaisia monet tuntureiden pedot, kuten tunturipöllö, kihu ja naali. Jos tunturisopulikanta romahtaa, siirtyvät pedot verottamaan muita eläimiä, kuten riekkoja ja kiirunoita.

Lumikerroksen päällä oleva jääkorppu haittaisi esimerkiksi pikkulintuja, joista jotkut ovat välillä lumen suojassa lämmittelemässä kiepissä.

Yksi harvoista asioista, joihin ilmaston lämpeneminen ei vaikuta, on valon määrä. Pimeä, lämmin ja kostea elinympäristö kuulostaa maallikon korvaan erinomaiselta paikalta sienille.

– Kyllä, sienien valtakunta, Heimovirta naurahtaa.

Osa eliöistä reagoi vähempään valoon syksyn edetessä ja valmistautuu talveen.

– Kasvit ovat geneettisesti koodattu, että ne alkavat valmistautua talveen kun valoa on vähemmän, Heimovirta sanoo.

Keväällä ne puolestaan heräävät, kun lämpöä on enemmän. Kasvit tarvitsevat pölyttäjiä, ja jos hyönteiset eivät ole vielä liikkeellä, miten sitten käy? Tai jos hyönteiskanta herää kevään lämpöön liian aikaisin, eikä niillä ole pölytettäviä ja ravintoa, koko kanta saattaa olla menetetty.

Tulevaisuuden marjastajienkin kannattaa pitää muuttuva ilmasto mielessä. Marjat tarvitsevat pölyttäjiä.

Lämmin, kostea ilmasto olisi myös tuholaislajeille edullinen. Metsä- ja tunturimittareilla olisi enemmän aikaa syödä ja tehdä selvää kasvustosta. Metsämittarituhoja on jouduttu selvittelemään jo nyt Ounastunturilla, jossa oli laajoja varvikkoalueita harmaina toukkien jäljiltä.

Lämpö voisi tuoda pohjoiseen myös pahamaineisia hirvikärpäsiä ja puutiaisia. Puutiaisen elinkaari toukasta lisääntymiskykyiseksi aikuiseksi vaatii useita lämpimiä kuukausia. Pohjoista on suojannut punkeilta toistaiseksi kylmyys, sillä Lapin kesät ovat yleensä olleet liian lyhyet puutiaisen eri kasvuvaiheille ja lämpimiä päiviä ei ole tarpeeksi paljon vuoden aikana.

Suot ovat ympäristölle vielä metsiäkin tärkeämpiä. Jos metsät ovat hiilipumppuja, jotka antavat ja ottavat hiiltä, suot ovat hiilipankkiholvia, joissa hiili säilyy, Heimovirta vertaa.

– Soissa on kylmää, hapetonta ja märkää, joten ne ovat hiilivarastoja.

Soissa asuu luontomme pieniä tuntemattomia, bakteereja. Kylmässä soiden bakteerikantakin lepäilee suurimman osan vuodesta, mutta lämpö voisi herättää ne syömään kaikkea eloperäistä pidemmäksi aikaa ja tuottamaan hiiltä. Soissa syntyy myös metaania, joka on vielä hiilidioksidiakin haitallisempaa ilmastolle.

Jutussa on käytetty apuna Ilmatieteen laitoksen ja Metsähallituksen Pohjoisten luonnonsuojelualueiden ilmastotulevaisuudet -julkaisua.

Juttua on muokattu 1.10. kello 8.11: vaihdettu jutun kuvien järjestystä.