Paikallisuutiset

Kalmalahti: Nuori isä ei halunnut rintamalle, joten hänet tapettiin metsäkorsulleen – tapahtuneen jäljet näkyvät yhä

Otto Kyrö oli jatkosodan alkaessa 29-vuotias yksinhuoltaja. Hänen pienen tyttärensä Ennin äiti oli kuollut lapsivuoteeseen. Kyrö oli jo yhden sodan käynyt, eikä halunnut uuteen sotaan mennä. Hänen mielestään raja sijaitsi Venäjän puolella, eikä sitä ollut syytä yrittää siirtää.

Hän pakeni metsään, taitavana käsistään rakensi itselleen tukevan korsun ja eli siellä possunsa ja välillä tyttärensäkin kanssa loppukesän ja syksyn. Hakijat löysivät ja ampuivat hänet 24.10.1941.

Kuka näille metsäkaartilaisia etsineille kertoi Oton olinpaikan? Kuinka paljon kyläläisiä oli tappamisessa mukana? Moni vastaus on jo painunut unholaan, mutta Oton sisaren tytär Hilde Pääkkölä muistaa hänelle kerrottuja tapahtumia vielä hyvin.

– Oli siinä ainakin yksi omankyläläisistä mukana. Perheenjäseniä hakattiin ja kuulusteltiin, jotta piilopaikkoja saatiin selville. Minun äitiäkin osoiteltiin kiväärillä ja mukiloitiin. Häntä ei hakattu niin pahoin kuin muita, koska odotti kläppiä eli minua, kertoo tapahtumavuonna syntynyt Hilde Pääkkölä.

Hän ei ole voinut äitinsä Lindan kanssa metsäkaartilaisista juurikaan keskustella, sillä äidille aihe oli turhankin kipeä. Veli tapettiin ja myös Hilden isä Felix Tiensuu oli metsäkaartissa, mutta lähti sitten lopulta rintamalle.

– Äidin ensimmäinen mies Aate oli kaatunut sodassa.

Kaksinkertainen leski Linda-äidistä tuli vuonna 1949, kun Felix kuoli rintamalla saatuihin sydänvaivoihin.

Veljet kertoivat kaikille kyläläisille, että Otto on päässyt karkuun ja paennut Ruotsiin.

Kun hakijoiden joukko löysi ja ampui Kyrön, se ei varmistanut uhrin kuolleen. Ilmeisesti hän oli kuitenkin saanut surmansa heti. Myöhemmin hänen veljensä löysivät ruumiin ja hautasivat sen samaan harjuun, jossa piilokorsukin sijaitsi. Neuvokkaina he suolasivat ruumiin, jotta se säilyisi väliaikaisessa haudassa.

– Veljet kertoivat kaikille kyläläisille, että Otto on päässyt karkuun ja paennut Ruotsiin.

Otto Kyrö oli esikuva kylän muille metsäkaartilaisille, eli jos olisi tiedetty hänen tapetun, tunnelma olisi vaipunut epätoivoiseksi, arvelee Pääkkölä kuulemansa perusteella yli 80 vuotta myöhemmin.

Kyrö ei ollut kylän ainoa metsäkaartilainen eikä ainoa kuollut. Hänen lisäkseen Joutsi-Kalle eli Kalle Joutsimaa pahoinpideltiin hengiltä.

– Hän oli piileskellyt heinäladossa ja joku heinien hakija oli sanonut, että mennä vaan kylille, että ei siellä ole hakumiehiä. Siellä kuitenkin olikin ja hänet kidutettiin hengiltä Kylmämaassa. Siellä oli semmoinen paikka, että siellä heitä kidutettiin.

Ruumis oli muuten hyvässä kunnossa, mutta jalka oli mädäntynyt, koska siinä oli ollut saapas, eikä suola ollut kunnolla mennyt sen sisään.

Myös Venejoen tien varressa omassa salapaikassaan piileksineet Nivan veljekset Eino ja Olavi ammuttiin. Heidän kohtalostaan kertoo muistotaulu ja maahan asetettu muistomerkki, jossa on rautakanki ja lapio ristissä, kuten aikoinaan tapettujen poikien päällä.

– Heidät oli peitetty viltillä lattialle ja työkalut asetettu ristiin heidän päälleen. Myös yksi kylän metsäkaartilaisista, joka vangittiin, kuoli nälkään vankilassa.

Sotien päätyttyä ja kyläläisten palattua evakosta Ruotsista Lapin sodan jälkeen metsäkaartilaisillekin pidettiin hautajaiset. Hilde Pääkkölä muistaa kuinka olisi halunnut mennä katsomaan, kun väliaikaisesta haudasta kaivettu Otto-eno laitettiin arkkuun. Hän muistelee vuoden olleen 1948.

Häntä ei päästetty.

– Kertoivat kuitenkin, että ruumis oli muuten hyvässä kunnossa, mutta jalka oli mädäntynyt, koska siinä oli ollut saapas, eikä suola ollut kunnolla mennyt sen sisään.

Myöskään hautajaisiin pientä Hildeä ei otettu, mutta hänellä on muistikuva, että ikkunasta katsoessaan hän näki tienoon täynnä ihmisiä.

Otto Kyrön Enni-tytär kasvatettiin pienessä köyhässä kylässä sukulaisten voimin. Hän kiersi talosta taloon.

– Hänestä tuli semmoinen hiljaisen sorttinen ihminen. Hän oli elänyt järkyttävän elämän, mutta ei puhunut kohtalostaan. Oli se hänelle raaka juttu, että jäi orvoksi kolmen, neljän vanhana.

Ajateltiin, että taistellaan sen puolesta, että köyhälläkin on oikeus valita, että ei sorrettaisi.

Kylä jakautui tapahtumien johdosta kahtia. Oli fasisteja ja kommunisteja, tappajia ja tapettuja.

– Toisia pidettiin roistoina ja lahtari-sanaakin paljon käytettiin, ja toiset oli kommunisteja. Meillä ainakin äiti suhtautui tiettyihin ihmisiin kuin ruttoon. Ei sitä voinut käsittää, että tapetaan tuommoisen takia. Eihän se ollut mikään syy tappaa, että ei lähtenyt rintamalle. Ei ollut laillista tappamista ilman oikeudenkäyntejä.

Pääkkölän kotona oli kylän postinjakopaikka, eli kaikki hakivat sieltä kirjeitään . Hän muistelee, miten yksi tappajien joukossa ollut kyläläinen yritti olla miellyttävä ja lipevä, mutta äiti ei pystynyt olla hänen kanssaan tekemisissä kuin sen mitä oli pakko.

– Ei metsäkaartilaiset olleet sen kummemmin Venäjä-mielisiä. Eikä mitään suurta aatetta kommunismista ollut. Mitä se edes on? He vain ajattelivat, että olivat käyneet yhden sodan, eivätkä lähde enää saksalaisten kanssa hyökkäämään, että raja on hyvä siinä missä se on. Ajateltiin, että taistellaan sen puolesta, että köyhälläkin on oikeus valita, että ei sorrettaisi, Pääkkölä pohtii.

Niin kauan ilmapiiri on ollut semmoinen, kun sen muistaneet elivät.

Venejärvi sijaitsi lähes tiettömän taipaleen takana syrjässä kaikesta.

– Ei siellä rahaa tullut mistään, eikä sitä käytetty. Omavaraisesti koetettiin elää sillä, mitä itse pystyttiin kasvattamaan.

Kylään jäi tappeluista viha, joka näkyi kauan, vuosikymmeniä.

– Niin kauan ilmapiiri on ollut semmoinen, kun sen muistaneet elivät. Ja vieläkin se vaikuttaa, ihan näihin päiviin saakka.

– Vaikea asia tuo on ymmärtää. Omaisia monille on nekin, joita on piesty ja tapettu. Siihen aikaan miehen varassa oli elanto kun ei ollut mitään sosiaaliturvaa.

Esimerkiksi Pääkkölän omaa ajatusmaailmaa tapahtumat ovat muovanneet paljonkin.

– Aina olen ajatellut, että sota ei ole hyvä asia, eikä tuommoiset poliittiset jyrkät jakaumat. Kyllä äänestäminen pitäisi riittää. Semmoisia poliitikkoja tai puolueita, jotka harrastaa ihmisten piinaamista ei pitäisi päästää valtaan.

Vasemmistoliiton valtuutettuna hän oli Kolarin kunnanvaltuuston puheenjohtajakin. Kymmenisen vuotta oltuaan hän kuitenkin luopui, sillä keskeinen kuntapäättäjä tuntui aina tekevän väärin ja vei liikaa aikaa leskeksi jääneen yksinhuoltajan työltä ja äitiydeltä.

– Vasemmistolainen kanta säilyy kuolemaan saakka. Vihaa en suo kenellekään. Mitä se vasemmistolaisuus edes on. Sitä, että köyhälläkin olisi jonkinlainen elämä, ketään ei tapettaisi, eikä kidutettaisi, eikä tuomiotta laitettaisi vankilaan.

Hänen mielestään asioista pitää kertoa rehellisesti, mitä tapahtui.

– Se on historiassa periaate, muutenhan se ei ole historiaa vaan jotain vääristelyä. Tapahtuneita ei saa hyssytellä hiljaiseksi. Maailmassa tapahtuu järkyttäviä asioita, sota ei ole koskaan oikein. En tiedä missä ne ratkaistaan, mutta tuommoinen tappaminen ei ainakaan ratkaise. Se tuo vaan kaunaa ja vihaa monelle sukupolvelle jälkikäteen.

Venejärveläiset vanhat puhuivat Otun korsusta. Se säilyi paikoillaan, kunnes 1970-luvulla sitä innostuttiin kunnostamaankin. Sinne tehtiin opasteet ja se nimettiin Kärsimysten majaksi.

Noin puolentoista kilometrin päässä kylästä, hiekkarinteessä, pienen puron varrella sijaitsevassa korsussa on ollut makuutila, kaksi uloskäyntiä ja tulisija.

– Se oli taidokkaasti rakennettu. Uuni piti tietenkin olla, että sai tehtyä ruokaa. Savulle oli semmoinen systeemi, että se hajotettiin niin, että tuli useammasta kohdasta ulos, jotta ei näkyisi kylälle.

Kyröllä oli mukanaan myös possu, jota hän kasvatti talven varalle. Siitä, miten possulle kävi, ei Pääkkölällä ole muistikuvaa.

Pastori Kivekäs oli kuulemma rukoillut, että saksalaiset jättäisivät kirkonkylän polttamatta ja polttaisivat, vaikka kommunistien Venejärven.

Aivan kuin Venejärven kylä olisi saanut osansa pahuudesta jo jatkosodan aikana, sillä Lapin sodassa kylän rakennukset säästyivät polttamiselta.

– Kutujärven silta oli pommitettu, mutta talot ja rakennukset säilyivät, vaikka pastori Kivekäs oli kuulemma rukoillut, että saksalaiset jättäisivät kirkonkylän polttamatta ja polttaisivat, vaikka kommunistien Venejärven.

Pääkkölän kotitalossa saksalaisia oli aivan selvästi kuitenkin ollut, sillä enojen tekemällä nahkakantisella kirjoituspöydällä oli lappu, jolla oli saksankielistä kirjoitusta.

– Oli ne siellä olleet, mutta jostain syystä kunnioittaneet Venejärveä. Jospa hekin ajattelivat, että sota on väärin, Pääkkölä ajattelee toiveikkaasti.

Kärsimysten majan ja Nivan veljeksille laitetun muistomerkin lisäksi metsäkaartilaisten kohtalosta muistuttaa yhteinen hauta Sieppijärven hautausmaalla. Aidatun haudan kivessä on tiedot tapetuista ja muistoteksti.

Kuuntele podcast täältä: