Muualta Lapista

Kaamos on taivhalisia öljyläikkiä, pohjanvalkejia ja helminauhana etenevät ketunjäljet

Meille kaamos on tuttu ja rakas vuodenaika joulun ympärillä. Mutta miten Lapin kaamoksen voisi selittää hänelle, joka ei koskaan sitä ole oikeasti kokenut? Kari Auttolla on siihen ”rohki sopevat sanat”. Lue tästä.

Kaamos on vähävalonen vuojenaika,

jokhainen kokkee sen erhin laihin:

yksi on pirteä ko peipponen,

toinen taas mieli maassa makkuilee.

Kolmas sannoo ettei sole mikhän,

no ei ainakhan, vastaa neljäs hyväkäs.

Kaamos assuu sielä missä ei ole keinovaloja,

napapiirin pohjospuolen kiveliöissä,

kairoissa kaukana asutuskeskuksista,

tunturien ja selkosten syleilyssä.

Kaamos on kaksi hämärää vastakkain,

päivä ei valkene täyvelisesti ollenkhan.

Kaamos on sini-harmaja hetki aamusella

ja iltasella, monesti päiväselläki.

Kaamos on oikeasti pitempi ko mitä viralinen kaamos on,

viralinenhan on ko aurinko ei nouse horisontin yläpuolele,

mutta vaikka se vähän nouseeki, ei sen valo piisaa mihinkhän,

korkeinthan alussa valasee mieltä vilahuksen verran.

Jääkitheistä valo kimpoilee ko ristalista eri suunthin, maahan net näkyvät ”taivhalisina öljyläikkinä”.

Kaamos voipii olla silloin ihmhelisen värinen taivas,

violetti – pastellit – punaset ja siniset kaikki sävyt.

Kaamos on kuutamon haloilmiöitä,

yhtä kaunhija ko aurinkon halo-serkut.

Täyvenkuun aikana niitä saattaa nähhä

tunturissa ko lumi- ja jääkitheitä ilmassa.

Kaamos on helmiäispilviä - jääkiepilviä taivhala,

lauhanilmanpilviksikki kuulema sanottuja.

Föhn-tuuli tuopii Atlantilta pilvitervheisiä,

Norjan vuoristo heittää net korkeukshin,

sielä niistä muovostuu semmosia jääkiepilviä

aurinko horisontin alta tuikkii niihin valoa,

jääkitheistä valo kimpoilee ko ristalista eri suunthin,

maahan net näkyvät ”taivhalisina öljyläikkinä”,

novat korkealla, hithampiki net kerkiää nähhä.

Kaamos on komea tähtitaivas linnunraan kans.

Son ihmhelinen tunne olla tähtitaivhan alla,

avotunturissa tahi aukealla järven jäällä,

paikassa missä keinovalosaastetta ei ole.

Tähtitaivhan alla kokkee oman pienuuven,

ja koko maapallon pienuuven.

Avaruuen suuruutta ei voi ymmärtää,

eikä tähtien paljouttakhan,

eikä avaruuen mittakaavaa,

jota valovuosila mitathan.

Kaamos on tunnelmallinen kuutamoilta, tunnelmallinen yö, jopa päiväki, kahenhengenilma joilekki.

Kaamos on revontulia – pohjanvalkejia

pimeyen pittuuesta johtuen niitä voipii nähhä

iltapäivän lopulta aamupäivän puolele asti,

alkuillasta yön yli pitkäle aamhun saakka.

Kaamos on syvvää hiljasuutta,

täyvelistä äänettömyyttä,

joskus myrskyn mylvintää,

tuulen tuimaa tuiverusta.

Kaamos on tunnelmallinen kuutamoilta,

tunnelmallinen yö, jopa päiväki,

kahenhengenilma joilekki.

Kuutamo houkuttellee yöhiihthon,

toisilta se viepii unen, valvotuttaa.

Kaamos on maanvarjo taivhanrannassa,

tunturilta sen hyvästi näkkee pakkasilla.

Maanvarjonsininen on kaunis väri,

taivhanrannan taiteilijan toiveuni.

Kaamos on saukon tyyräilyjälkenä luikerteleva ura joela tai koivunurvuila herkutelhen riekon jäljet.

Kaamos on talviunhen vaipunu luonto,

aivan ko mithän ei sielä tapahtuis

mettä nukkuu huue- ja tykkylumi takkina,

koski kuorsaa komujäitten alla.

Kaamos on elämää lumen alla,

karhu sielä kyllä kylkeä kääntää,

myyrät, karinokat, sopulit sielä kans,

pikkupetoja ja pakkasia paossa.

Pöllö, kettu, näätä, kärppä, nirppi,

jatkuva uhka pikkusille otuksille.

Kaamos on riekon ja metton kieppi,

se on jäneksen jäljet ja porotokan kiekeröt,

koskiharakan niiaus viimisen sulan laijala,

korpin huuto pakkashen kuolhen ruhola.

Kaamos on helminauhana etenevät ketunjäljet,

saukon tyyräilyjälkenä luikerteleva ura joela

tai koivunurvuila herkutelhen riekon jäljet,

joita ei ossaa matkia ees laulajan käsi herkin.

Kaamos on pimeyttä ko tuiskuttaa, tuuli juoksuttaa lunta paikasta toishen ja sattaa vaakasuorassa tuulen voimasta, silloin on hyvä pittää pirttipäiviä, piisin eessä selkä- ja jalkapaisthessa.

Kaamos on pimeyttä ko tuiskuttaa,

tuuli juoksuttaa lunta paikasta toishen

ja sattaa vaakasuorassa tuulen voimasta,

silloin on hyvä pittää pirttipäiviä,

piisin eessä selkä- ja jalkapaisthessa.

Kaamos on välhin hyvinki valosaa,

horisontin alapuolelta aurinko tuikkii valoa korkealle,

meijän yläpuolen ilmakehän ilmasthon,

jossa on pikkusia monenmoisia pilviä,

lumi- ja jääkitheitä, ristallimaisia ”timanttia”,

net taittavat risman laila valon maata kohi,

jossa vitivalkonen lumi heijastaa ympäristhön.

Silloin voipii erottua riekonjälkiki helmenkirkhasti.

Tavallisesti kaamoksen aikana ei korkeuseroja havatte,

eikä mithän yksityiskohtia erota valkosesta lumesta,

paitti silloin ko taivhalta heijastuva valo,

tai kuutamon valo sattuvat oikealle kohale.

Kaamos on täysin erilainen maastossa tai tunturissa vaeltavalle

ja tiestön varren kulkijalle, keinovalojen näkösällä olevalle.

Kaamosta ei voi ymmärtää suurkaupunkin asukki,

sille halot, helmiäiset, revontulet ovat vierhat,

se ei välttämättä tähtitaivasta näe elinaikanansa,

mutta näkkee net ruutulta jos hoksaa vain kuuklata.

Jonku mielen kaamos masentaa:

Mielestä kaamoksen parantaa ystävä,

jonka syvän sykkii iloa ja lämpöä,

se parantaa rinnan pahat rouvat ja jäät,

pois kauas kaamoksen sieltä kavottaa.

Kari Autto

Kirjoittaja on ketomellalainen, talvimuoniolainen kirjailija, valokuvaaja ja luonnontutkija, joka on kerännyt muun muassa kattavan Ouniksen murthela -sanakirjan.