Kolumnit

Jukka Rajalan kolumni: Huumorista puheen ollen

Olen kuullut sanottavan, että kaikelle voi ja kaikelle pitää osata nauraa, mikä ei tietenkään ole totta. On asioita, joihin huumoria ei tule sekoittaa millään tavalla, mutta on myös paljon sellaisia tilanteita, joihin huumori sopii paremmin kuin hyvin.

Huumori ja sen myötä saatava ilo ja nauru ovat kuitenkin niin arvokkaita asioita, että niiden pohtimiseen ansaitsee hyvinkin uhrata muutaman minuutin.

En ole koskaan pitänyt mitään puheita, mutta aina kun olen sellaisia kuunnellut, niin johonkin esillä olevaan aiheeseen tai puhujaan itseensä liittynyt sopiva leikinlasku lisää selvästi kuulijoiden mielenkiintoa puhujaa kohtaan.

Jokaisessa vieraan ihmisen kohtaamisessa on aina tietty määrä itsesuojeluvaistoon perustuvaa, luontaista jännitystä — toisten kohdalla enemmän, toisten vähemmän. Huumori toimii näissä tilanteissa mainiona jännityksen laukaisijana.

Huumori on vaikea taiteen laji, mitä en kyllä yhtään epäile, sillä jo siitä kirjoittaminenkin tuntuu oudon haastavalta.

Olen ehkä huumorin suhteen tiukkapipo. Minua ei esimerkiksi juurikaan naurata niin sanottu Spede-huumori vaikka arvostankin esimerkiksi Vesa-Matti Loirin taiteellista monipuolisuutta ja Speden sisukkuutta tehdä elokuviaan.

En jaksa nauraa Reinikainen- ja Kyllä Isä osaa -tv-sarjoille — niiden kohdalla koen lähinnä myötähäpeää, mutta ymmärrän kyllä molempien sarjojen aikasidonnaisuuden.

Mutta en minäkään silti aivan puuhun veistetty ole, sillä esimerkiksi Martti Innasen kuvataiteesta olen aina pitänyt ja sille yksinänikin hymähdellyt.

Innasen korpien kätköissä asustelevat ihmissudet, karvalakki päässään esiintyvien menneiden aikojen isäntien tai keikarimaisten liikemiesten karikatyyrit ovat teosten nimiin yhdistettyinä niin hulvattomia, että niille ei kertakaikkiaan voi olla nauramatta.

Aito ja alkuperäinen Innas-taulu olisi seinällä kova sana vaan taitavat olla sellaisissa hinnoissa, että jätän niiden ostamisen muille tahoille.

Mielestäni aivan parasta huumoria on arkipäiväinen tilannekomiikka. Tässäpä esimerkki; appiukkoni veli oli lapsena järjestänyt kotikadun varren tenaville yleisurheilukilpailut. Mukana oli juoksua, pituushyppyä, kuulantyöntöä ja muita asiaan kuuluvia lajeja. Osallistujiakin oli hyvin, sillä hyvät ja runsaat palkinnot houkuttelivat mukaan.

Kisan päätyttyä julistettiin voittajat, jotka saivat kotiin vietäväkseen talossa olleen haukkukuninkaan eli arvostetun suomen pystykorva Rekun saamat pokaalit. Kaikki ei tietystikään mennyt loppujen lopuksi aivan suunnitelmien mukaan vaan palkinnot palautettiin Rekulle.