Kokkola-lehti

Joulutarinaa tallin pahnoilta Öjasta - ”Sinikka-lammas on merellä seilannut”

VillaMinnan pienellä saaristolaistilalla on viime aikoina eletty kiivaita muutosten tuulia. Muutaman vuoden verran kanalassa kahdestaan asustelivat pienen pieni ranskalainen herrasmieskukko nimeltä Bobrikov, ja ystävänään heilasteli pikimusta vihreitä munia pyöräyttelevä Armi-kana. Oli meno kanalassa hiljaista, vakaata ja yrmeää.

Tänä vuonna kaikki on muuttunut. Kesällä kanalaan muuttivat uhkeat kanarouvat MinnaCanth ja LucinaHagman. Lisää kanoja syksyn myötä kanalaan päätyi. Paikalle muuttivat Pörrö, Matleena, Matami ja Laventeli.

Kanojen lisäksi tallissa on muitakin asukkaita. Talven aikana kullankeltaisilla oljilla päiviänsä kuluttelee viiden lampaan lammaskatras. Vanha matriarkkalammas, laikukkaaksi harmaantunut Sysi on jo viidentoista vuoden rajapyykin ylittänyt. Ihmisiässä viisitoista vuotta ei ole vielä yhtään mitään. Lampaan iässä se on jo väkevän vanhuuden aika.

Meno kanalassa illan myötä laantuu säyseäksi. Lammaskatrasta huvittaa joka iltanen kananeitojen taistelu kukon kylkeen pääsystä. Ei ole tasa-arvo kanalan orsille päätynyt.

– Eikä päädy. Järjestys se olla pitää. Kukko päättää. Kukko päättää , potpottavat kanatytöt kuorossa ja taistelevat Bobrikovin vieruspaikasta.

Armi-kana pääsee aina kukon viereen, mutta onhan komealla kukolla kaksi kylkeä, tietävät kanaset.

Kukko-Bobrikov ylväänä tepastelee ja kaunista kanalaumaansa mittailee. Nokkaisee noin vain, niin kuin näytiksi, Laventeli-kanaa niskahöyheniin.

– Että osaavat olla, tokaisee orrellaan keekoileva kukko.

Virattomaksi jääneestä tallikissan luukusta paikalle, tallin hämärään, pelmahtaa HarminSieppo. Harmitus on pörheä talitintti, joka käy yönsä nukkumassa tallin lämmössä, hiukan repii aina matkoihinsa lähtiessään pellavarivettä hirsien välistä ja tuo aina tallinväelle tullessaan kuulumisia ulkomaailmasta.

Vanha ja väsynyt lammasmamma Sysi huokaa syvään jouluaattoillan pimetessä yöksi. Hankala on välillä lammasmuorin löytää hyvää makuuasentoa. Reumaisia kinttuja kivistelee, märepalan röyhäys on hankalaa tehdä. Juuri kun saa itsensä aseteltua mukavaan asentoon pitkälleen, niin jo on nälkä suolta kurauttelemassa.

Lammasmuoria lohduttaa ja muutoinkin koko tallin väkeä viehättää illan tullen alkava tarinointi. Vuorossa on simpsakan Sinikka-lampaan huimat kertomukset.

Sinikka-lammas on nuoresta iästään huolimatta melkoinen hurjapää. Se on kokenut sen seitsemän meren seikkailut. Nimittäin elämänsä ensimmäisenä kesänä Sinikka matkusti veneellä ulkosaaristoon. Mukana matkustivat lammassisaret Sopanen ja Lumivalko. Ne eivät tarinan iskemisessä ole Sinikka-lampaan veroisia, mutta myötäilevät tuon tuostakin kertomusta: Niiiiin se oli. Näääin se meni.

Voi miten hurjalta merimatkailu tallissa asuvien maakrapujen korviin kuulostaa. Kahdeksanvuotias Alli Vapaanasyntynyt ihmettelee, että voiko ollakaan niin isoa merimatkaa kuin kaksikymmentä meripeninkulmaa.

– Miten voi siellä kaiken meren keskellä olla saari, joka on täynnä ihan ihmeellisiä yrttejä, äimistelee ruskea lammasneito.

Niin mehukkaan mukaansatempaavasti Sinikka osaa kertoa Tankarin majakkasaaren makoisista kanervista, huikaisevista suopursuista, leimuavan oranssien tyrnimarjojen kirpeästä väkevyydestä, meriveden suolapärskeiden kastelemista perämerensilmäruohoista, valtoimenaan kasvavista ketoneilikoista, ketonoidanlukosta, jota voi noin vain ohikulkiessaan maistella tai merisinapin väkevyydestä ja sirohernesaran suunmyötäisestä mausta.

Eivät ole sisäsaariston elävät saati kananuorikot moisista herkkuyrteistä kuulleetkaan. Uskovat kyllä, että hurja Sinikka-lammas tietää mistä puhuu.

Sinikan sisaret Sopanen ja Lumivalko myötäilevät tarinaniskijää.

– Niiiin se meni. Niiiin se oli.

Jättävät visusti kertomatta, että veneessä oli heitä hirvittänyt mennen tullen. Kuinka olivatkaan silmät kiinni matkustaneet hurjan aallokon venettä keikutellessa.

Sinikka ei ollut pelännyt mennessä, eikä tullessa. Oli nauttinut meren suolaisista pärskeistä ja tuimien merituulien tuiverruksesta valkoisessa villassa.

Myöhään illalla, lampaiden tarinoinnin tallista vaimennuttua, kävelee VillaMinnan tilalle kumarainen hahmo. Puhtaan valkea pakkaslumi narskuu äijön huopatöppösen alla. Tienoota valaisee kirkas tähtitaivas. Ukko ottaa kintaan kädestä ja kynsäisee poskeaan. Posken nahka on kuin käppyräistä tuohta, eikähän poskea ole paljoa näkyvissä. Pitkä parta peittää ukon kasvoja. Takkuinen harmaa tukka ryöppyää karvalakin reuhkan alta.

VillaMinnan tilan kulkija ei ole kuka tahansa. Kyseessä on Lassi-tonttu, joka on tilasta ja tiluksista huolta pitänyt jo useamman vuosisadan ajan. Se on nähnyt isäntien kuin emäntien tulevan ja menevän. Hirsiset rakennukset ovat aina paikoillaan pysyneet.

Lassi-tonttu kurkistaa kuurankukkien kuvioimasta tallin ikkunasta sisään. Ukkoa naurattaa Minna-emännän tallin seinään laittama joulukuva. Kuvassa pieniä iloluontoisia tonttu-ukkoja kisailee porukassa pirtin lattialla. Tonttu itsekseen tuhahtaa ja tuumii, ettei moista roisia menoa ole kuunaan, pitkän viidensadan vuoden mittaisen elämänsä aikana nähnyt.

Kaikkihan sen tietävät, että yksin viihtyvää sakkia tonttu-ukot ovat. Ehkä lähinnä hävittömältä tuntuisi, että tonttu lähtisi ihmisille lahjoja jakamaan tai ulkotyön ahavoittamilla kourilla lahjoja paketoimaan. Ihmiset ovat kautta aikain puuron ukolle lahjaksi aitan kulmalle jättäneet. Se on maailman meno.

– Niin on aina ollut, niin on vastakin oleva, mietiskelee ukko matkaansa jatkaessaan.

Talon mäkeä taivaltaessaan ukko tapailee laulua karhealla äänellä laulaakseen:

”Pakkasyö on, ja leiskuen

Pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydän untaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.”

Kulkiessaan Ukko- Lassi muistaa, kuinka aikaa sitten matkusti serkkunsa tykö Tukholmaan kuninkaanlinnaan käymään. Siellä oli iso hässäkkä, kun metsään oli pieni pojannaskali eksynyt. Lassi-tonttu sattui koltiaisen metsästä löytämään. Käsi kädessä lapsosen kanssa käveli ja saattoi pojan perheen luo takaisin. Lauloi pikkuiselle lohdutukseksi laulua:

”Lammasten luo käy karsinaan,

makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan

istuu ylinnä kukko,

kopissa Vahti hyvin voi,

herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu

Vahdille kyllä tuttu.”

Ukko korvantaustaansa kynsäistessään mietiskelee ja muistelee tuota parinsadan vuoden takaista tapaamista. Taisi olla pikku-Viktor tuon metsään eksyneen naskalin nimi.

– Kyllä kotona on paras ihmisen ja tontun olla, tuhahtaa ukko moista matkaansa muistellessaan.

Lassi-tonttu pihan silmäyksellä katsastaa. Kaiken hyväksi ja oikeaksi toteaa. Tietää, että talonväellä on talvella talven hommat. Kesällä ja keväällä mennään niin, että hippulat vinkuu. Ei talon pidosta ilman tontun apua mitään tulisi, eikähän sitä moista tarvitse kenenkään edes miettiä. Tonttu-ukko on vasta muutaman sadan vuoden ikäinen, elämänsä parhaassa kunnossa.

Aitan portailla istahtaessaan ja puurokippoa porraspäästä hamutessaan ukko katsahtaa taivaalle. Linnunrata kiemurtelee taivaankannen yli ja revontulen hailea häntä luo kiemuraisia muotoja.

Pihapiirin pitämyspuun kainalossa sammalvuoteella nukkuu oravaperhe.

Jouluaatto vaihtuu suuremmitta eleittä joulupäiväksi.