Ihmiset

Järvi on pilkkijän kirkko, tietää kolarilainen Kirsti Lompolojärvi, jonka saaliista saa osan variskin

Muonion ja Kolarin rajalla sijaitseva Valkeajärvi antaa pilkkijälle rauhan, kalat ja kertoo kevään tulosta.

Seinän valokuvassa on Kirsti Lompolojärvi menossa jäälle pilvisessä säässä. Potkukelkan kyydissä on reppu ja kaira.

Kuva on Lompolojärven Kalevi-veljen ottama alkutalvelta kahden vuoden takaa. Valkeajärvi oli tuoreessa jäässä ja Lompolojärvi oli lähdössä kauden ensimmäiselle pilkille.

Veli oli todennut, että siinä on sisko omimmillaan.

– Tuo valokuva kertoo kyllä minusta. Järvellä ei näy kethään muita ja sinne mie olen menossa, Lompolojärvi sanoo.

Kuva on Lompolojärven seinällä hänen Valkeajärven mökillään Kolarin ja Muonion kuntarajan tuntumassa, Muonion puolella. Valkeajärvi on hänen kotijärvensä lapsuudesta saakka. Lapsuuskotikin on sen rannalla kivenheiton päässä.

Valkeajärvellä Lompolojärvi pyytää kalaa ympäri vuoden: vetää nuottaa kesäisin osakaskunnan kanssa sen puheenjohtajan ominaisuudessa ja pilkkii koko lumisen kauden.

– Myöhäisin, ko olen vielä pilkkinyt, oli kesäkuun toinen vuonna 2017.

Tässä se on minun korurasia.

Juuri nyt alkavat kevään aurinkoisimmat pilkkikelit, ja aamupäivän aurinkoon Lompolojärvi suuntaa Valkeajärvelle. Toiveissa on siika ja ahven, joista Lompolojärvi näyttää saaliskuvia edellisviikolta. Hän on innokas pilkkijä, joka parhaimmillaan käy järvellä monta kertaa päivässä.

– Aamusta herrään aikasin, käyn hiihtämässä ja menen järvele. Sitten usein toinen kerta järvellä on iltapäivästä.

Kevään valossa päivän viimeinen reissu järvelle on usein aivan illasta.

Mökin tuvan pöydässä Lompolojärvi ottaa esille pienet vieheet, mormuskat. 40 vuoden aikana kokoelmaan on kertynyt kaikki sateenkaarin värit.

– Tässä se on minun korurasia, hän naurahtaa.

Joo joo, annan mie tieten sulle taas, jos tullee.

Lompolojärvi kävelee pitkostettua reittiä rantaansa, nostaa kairan ja repun rannassa odottelevan potkukelkan päälle.

– Tällä tavala mie aina lähen järvele.

Valkeajärvi leviää valkoisena ja avarana sinistä maaliskuun taivasta vasten. Lompolojärvi on tänäkin aamuna jäällä ensimmäinen – ihmisistä, jos puhutaan. Tuttu rannan varis kiertelee puissa ja rannalla, kuten joka päivä. Lompolojärvi tervehtii sitä kuin ystävää, puhuttelee pehmeällä äänellä.

– Joo joo, annan mie tieten sulle taas, jos tullee.

Varikselle kuuluu osa saaliista, yksi siika tai ahven.

Yö on ollut kylmä, vetänyt pakkaselle pariinkymmeneen asteeseen. Vieläkin pakkasta on yli kymmenen astetta, vaikka auringossa se ei niin kylmältä tunnukaan.

Saapa nähdä, liikkuuko siika vielä, Lompolojärvi miettii, kun tekee jäähän kaksi reikää muutaman metrin päähän toisistaan.

– Jotkuhan pilkkii vierekkäisistä rei’istä, mutta mie en ole koskhaan siihen alkanu.

Kaira on joululahja mieheltä muutaman vuoden takaa ja ehdottomasti käsikäyttöinen. Akkukairaa Lompolojärvi ei ole koskaan tarvinnut. Lukuisiin vapoihin hän on viritellyt valmiiksi erilaisia mormuskoja.

– Me lähemä kokkeilehmaan tällä kelilä ensimmäisenä hopeasiipeä.

Kirkkaalla kelillä sopii perusväreistä myös musta, ja sitä Lompolojärvi aikoo kokeilla hopeisen jälkeen.

Lompolojärvellä ei ole jäällä koskaan istuinta. Hän pilkkii seisten tai maaten.

– Sillä tavalla mie tunnen kalan liikkeet parhaiten.

Sitte ko alethiin verkkojaki soutaa, ei koskhaan kirottu, metuttu eikä huuettu. Aina kelpasi.

Katso videolta, kun Lompolojärvi muistelee lapsuuden ensimmäistä pilkkiretkeään Valkeajärvellä.

Lompolojärvi kuulostelee, kiinnostaako siikaa. Eipä kiinnosta. Ei tule nykäyksiä.

Aina ei kalaa voi tulla, eikä tarvitsekaan.

– Järvi ei anna koskhaan viimestä kallaa, niin se isä aina sano.

Kalan pyytäminen on 74-vuotiaalle Lompolojärvelle vahvasti verenperintöä. Hän muistaa, kuinka lapsena ihaili äidinisän nostamaa lohta.

– Mie en ole koskhaan nähny niin leveää lohen selkää.

Ensimmäisen kerran Lompolojärven vei lapsena pilkille setä, jonka kanssa retkestä jäi lämmin muisto.

– Hän oli taksimies, hänellä oli aikaa ottaa matkhaan, heillä ei vieläpä ollu omia lapsia. Sitä vain käythiin jossakin tuossa, en vain muista saahneenikhaan mithään. Mutta se tunne jäi, että aikunen ihminen ottaa lapsen sinne matkhaan ja vielä niin nätisti neuvoo.

Suvussa ei yleensäkään neuvottu lapsia pyyntihommissa ikävästi, mistä on jäänyt hyvä perintö.

– Sitte ko alethiin verkkojaki soutaa, ei koskhaan kirottu, metuttu eikä huuettu. Aina kelpasi.

Lompolojärvellä on yksi poika, ja hänelle äiti halusi verkoilla sanoa, että tärkeintä on, että ne tulevat laskettua. Siinä ei haittaa, jos vene tai verkot vähän tekevät mutkaa.

Sitä mitä järvelä puhuthaan, jääpi sinne.

Kotijärvi on paikka, jossa ajatus saa vaeltaa vapaasti. Usein järvellä tulevat mieleen äiti ja isä. Järvi edustaa äärimmäistä rauhaa ja luonnon kanssa olemista.

Asian sanoittaminen herkistää.

– Se tunne mikä siellä tullee, ei sitä tule missään muuala. Osa mennee kirkhoon, mie menen järvele.

Jäällä lintuharrastaja tarkkailee linnut ja havainnoi kevään edistymisen.

– Se on jotakin niin mahtavaa sitten ko ensimmäisen kerran kuulee sen joutsenen.

Järvi on monellakin tapaa erityinen oma maailmansa. Usein viereisen reiän pilkkijän kanssa aletaan juttusille saalistiedustelun jälkeen, vaikka muuten ei toista kovin hyvin tunnettaisi.

Keskustelut menevät luontevasti syvällisille urille.

– Järvellä saatetaan puhua semmoisia asioita, joita ei missään muualla puhuttaisi. Sitä mitä järvelä puhuthaan, jääpi sinne.

Siitä Lompolojärvi pitää: järvellä ei ole titteleitä. Sen huomaa osakaskunnan nuottaustalkoissa kesäaikaankin.

– Niissä hommissa kaikki on samala viivala.

Lapsenlasten saaminen on tuonut pilkkijärvelle seuraavan sukupolven. Viisivuotiaat Frida ja Velma asuvat Tapojärvellä lähellä mummun ja vaarin mökkiä, ja kevään kuukausina pilkkiretkelle lähdetään usein yhdessä.

– Lasten kanssa on tosi tärkeää, että se pittää olla hauskaa. Hyät evhäät häätyy olla, ja tullaan pois heti ko alkaa tulla kylmä.

Mummua ilahduttaa, että tyttöjä kiinnostaa hänen pyyntipuuhansa. He ovat tahtoneet matkaan katsomaan nuottaamista ja opettelevat pilkkivavan pitelemistä mökin parvella, josta siiman saattaa laskea portaista keittiöön.

Sinne Lompolojärvi nyt suuntaa kahvinkeittoon. Tästä aamun pilkkireissusta ei tullut kaloissa mitattavaa saalista.

Lompolojärvi aikoo koettaa onneaan taas iltapäivästä.

Pilkkiminen ei ole välineurheilua

Pilkkimisen alkuun ei tarvita mahdottomia alkuinvestointeja, Lompolojärvi sanoo.

– Se ei ole välineurheilua, tai mie en ainakhaan sitä niin tee.

Välineissä aika vähällä pääsee alkuun: kairan saa halvimmillaan satasella, vavan vitosella. Vieheiden väreiksi riittää alkuun perusvärit hopea, kulta, musta ja punainen. Sohjokauha on välttämätön, samoin reppu, toukat tai madot.

Pukeutuminen pitää olla tarpeeksi lämmin: lämpösaappaat kannattaa hankkia, koska varpaiden jäätyminen on jäällä pahinta. Kengät kastuvat kevätjäillä helposti. Lompolojärven saappaissa on irrotettava vuori. Pään ja niskan suojaaminen tuulessa on tärkeää. Näppien jäätymiseltä suojelevat kynsikkäät. Kasvojen aurinkorasvan lisäksi pitää muistaa suoja myös huulille.

Paikan valinnassa Lompolojärvi kehottaa kysymään rohkeasti neuvoja muilta pilkkijöitä: he ovat usein mukavaa sorttia, jotka neuvovat alkuun mielellään. Hyviä paikkoja järvillä ovat esimerkiksi niemenpäät. Muitakin vinkkejä kannattaa kuulostella kokeneemmilta. Lompolojärvi oli aloittelijana kiitollinen, kun pilkkijä hoksautti vaihtamaan ohuemman siiman.

– Pilkkiminen on taito, joka häätyy opetella, ei saa heti lannistusta. Niinko Peltsi Peltolaki sano, että järvelle häätyy mennä, muuten ei mithään voi saaha.