Kolumnit

Jan Walhbergin kolumni: Elämme stimulaatiossa

Pienen pieni tuulen viima puhaltaa kasvoilleni raikasta ilmaa samalla kun käteni ovat turrat syksyn vilpoisuuden seurauksena. Otan tumput takin taskusta ja vedän ne käteen. Pysähdyn vehnäpellon laidalle. Fiilistelen hetken ja kiinnitän erityistä huomiota, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Suuntaan katseeni kirkkaaseen tähtitaivaaseen ja etsin silmiini Otavan. Samaan aikaan minut valtaa helpotuksen tunne. Ohitseni kävelee nuori nainen, joka pysähtyy ja jää tuijottamaan minua. ”Mitä sinä teet?” hän kysyy. Vastaan: ”Kusen suomalaisten muroille.”

Minä en sovellu yliopistomaailmaan, jossa tekoripset räpsähtelevät ja irtokynnet kimaltavat.

Teksteistäni voi ehkä rivien välistä lukea aika ajoin, miten elämä kiinnostaa minua konseptina, mutta kuinka turhautunut olen elämään. Tuon sitä joskus ilmi. Koen olevani elämännälkäinen ja joskus jopa elämäniloinen, vaikka nämä molemmat asiat on tehty hyvin vaikeiksi. Sivuan myöskin Ukrainaa aina aika ajoin, mutta pitäisin mieluusti kolumnipalstan omana viihdyttävänä hiekkalaatikkonani enkä traumapalstanani, johon viljelen kokemuksiani räjähdyksistä, jotka sattuvat jostain syystä aina kun olen vessassa.

Mutta jostain syystä tämä puolikuollut elämä ei sovi minulle. Olen kulkuri. Olen yrittänyt löytää stimulaatiota katsomalla elokuvia. Löysin elokuvan, joka käsitykseni mukaan kertoi huonekaluliikkeen laajentumisesta kansainvälisille markkinoilla Afrikkaan. Minulle kuitenkin paljastui myöhemmin elokuvassa, että Isku Mogadishuun ei käsitellytkään kyseistä aihetta. Olen miettinyt pitäisikö minun kirjoittaa kirja? Vaikka kaikki on sanottu ja tehty. Kuitenkin tuntuu, että sivuja on jäänyt lukematta ja kirjoittamatta. Joten ehkä sen teen.

En valehtele, mutta haluan todeta, että elämän haastavin aika on lapsilisän ja kansaneläkkeen välissä.

Sen sijaan, että eläisimme Matrixin kaltaisessa simulaatiossa, heitän ilmoille kysymyksen siitä, että elämmekö kuitenkin jatkuvassa stimulaatiossa? Pitäisin vahvana, että näin on. Kaiken maailman TikTakit ja pehmoporno kuolettavat aivosolumme ja elämänilomme tuhka tuuleen. Minä en sovellu yliopistomaailmaan, jossa tekoripset räpsähtelevät ja irtokynnet kimaltavat. Sovellun ympäristöön, jollaista en ole vielä täysin löytynyt. Aina Tallinnassa riemu repeää siitä, että kohta ollaan perillä. En yhdy iloon, sillä tiedän etten koskaan ole perillä. Ei ole kotia, on vain paikkoja, jotka tuntuvat hetkittäin kodilta. Olen levoton. Olen kulkuri. En siksi että haluan, vaan siksi että on pakko.

Jäikö tästä tekstistä mitään käteen? Ei tainnut jäädä. Miksi? Koska tämä oli katkonainen teksti, joka kertoo jokaiselle oman tarinan, mutta ei kenellekään muulle koko totuuden kuin minulle itselleni, sillä olen tämän tekstin eläjä ja luoja. Haluaisitte ehkä jotain kepeää ja sanavalmista tekstiä? Vai niin, ette saa. Miksi? Koska halusin kirjoittaa tällaisen. En kirjoita huumoria, en kirjoita arvosteluja. Kirjoitan perspektiivistä, jota on, mutta joka on kateissa. En totea mitään, en väitä mitään todeksi. En valehtele, mutta haluan todeta, että elämän haastavin aika on lapsilisän ja kansaneläkkeen välissä.

Kirjoittaja on enontekiöläislähtöinen nuori, joka opiskelee arkeologiaa Oulussa ja tekee humanitaarista työtä Ukrainassa.