Kolumnit

Jan Wahlbergin kolumni: Oodi Enontekiölle

Istahan mäthäälle. Katton ko sääski laskeutuu käsivarthen valmiina imemhän veren ulos minusta. Samhan aikhan aurinko valmistautuu valvomhan taas yön läpi. Mie hetken aikaa mietin. Mie oon kulkenu. Mie oon kulkenu läpi harmhan kiven. Mie näin vihhaa, mie näin rakkautta. Mie koin molempia, mie näin ihmisiä. Mie ryyppäsin vierhaalla maalla. Mie viisastuin ja opin. Toellinen viishaus on sielä missä sitä ei oota näkevänsä ja tyhmyys tiivistyy sielä missä on viishaat paikala. Mie näin kans soan, mutta mie näin rauhan. Minua haastatelthin. Mie oon nähny kaikenlaista ja kulkenu kaikkialla, mutta täällä molen rauhassa. “Sole poka mikhän” - mie totean ja lätkäsen sääsken poies käsivarresta.

Sitä puhuthan kotiseuturakkautena, mutta mulle son enemmän. Mie olen viimeaikoina alkanu jahata pään sisästä rauhaa, vaikka eipä se jahtaamalla tule. Son enemmänki semmonen rosessi, missä ihmisen häätyy vähän miettiä itekseen. Mie olen miettiny ratin takana tuhansien kilometrien verran, mutta ei siitä oikhein mithän tullu. Mutta ko Volvon keula alkaa osotthaan tiethyn suunthan, sitä tietää että kohta saavuthethan jonkulainen välirauha ja pääshän hetkeksi miettimhän pusikhon. Mutta mikä siinä on, että aina pittää miettiä?

Tosihan on kans se, että ei täälä ole oikhein mithän. Ja ko oikhein alkaa funteeraamaan niin jos ei ole mithän, niin onko ees tulevaisuutta? Tosihan on kans se, että koti on siellä missä syvän on. Tai niin net ainaki sannoo. Mie olen miettiny ommaa syäntäni ja tullu siihen tulokshen, että sen häätyy olla pirstaleisena ympäri maailmaa. Ko mie alan ettiä syvämen sirpaleita, niistä yks löytyy väkisten soasta. Se jäi sinne. Varmhan kans yks merkittävä osa siitä syvämestä on jossain missä mie en kerro sen olevan, ettei kukhan vain löyä sitä. Pienen pieni palanen siitä on kans täälä; Stubbin seläntakana. Ja se tuntuu kuitenkin murenevan koko ajan pienemmäksi. Jotenka mie nöyrästi pyyän; pitäkää huolta siitä viimisestä palasesta mikä teilä on. Vaikka mie vähän eppäilen teijän kykyjä.

Juurethan mulla täälä on, siitä se varmhan johtuu. Onhan minussaki vikkaa. Ei siksi, että molen kotosin täältä, vaan siksi ko molen vain ihminen. Muttako kattoo etelän ihmisten huitomista ilman räkkää, niin väkistenkin tullee ajatus, että molema ihmiskuntana hukkumassa johonki meitä pienemphän asijhan, josta tullee kollektiivisesti meän päässä isompi asia ko son. Mie olen vähän sitä mieltä. Ihmiset on muutenki konseptina semmosia ja tämmösiä, en nyt kehtaa tässä äänhen sanoa mitä pohin, mutta semmosia non.

Mutta onhan tämä rohki soma paikka ellää, vaikka met emmä aina yhessä tehekhän, jos oikheastan koskhan. Nyt mie nostan pershen tästä muurahaiskeosta ja lähen tallustelemhan tuonne lipputankoa käsin, veän Enontekiön viirin salkhon ennenko se revithän alas ja piän lipputangon liukhaana.

Kirjoittaja on enontekiöläislähtöinen nuori, joka opiskelee arkeologiaa Oulussa ja tekee humanitaarista työtä Ukrainassa.