Muualta Lapista

”Jääkellarista hakattiin pikkunuottasipusia leukulla pitkin talvea”, muisteli Kari Kyrö Inarijärven tarinaillassa

– Suolasiialla on minun sukupolvi kastettu, sitä on syöty vuoden ympäri ja muuthemmaksi välillä muutakin kalasapuskaa, kuten kalapottua tai pottukalaa, sanoi pitkän linjan kotitarvekalastaja Kari Kyrö Inarijärven tarinaillassa.

Tarinaillan juontaja Irja Jefremoff kertoi aikoinaan Hoikkaniemeä inventoidessaan huomanneensa talon ja rannan välissä multapenkereen jäänteenä entisajan isosta kellarista. Hän kysäisi, mahtaako Kari muistaa ellarin. Vanhana Hoikkaniemen asukkaana Kari naurahti, että hän muistaa sielunsa silmin elävästi tuon muistojen kellarin.

– Juuri näihin aikoihin talvella kävin hakkaamassa sieltä kalasaavista leukulla pikkunuottasipusia. Ja toisessa saavissa oli suolakalaa, siinä kalat olivat vähän kohmeessa. Ne nuottasiikasiput oli syksyllä nuotattu ja vielä vuoden vaihteen jälkeen niitä keiteltiin pottujen päällä ja syötiin makiaan suuhun, muisteli Kari Kyrö.

Savusaunassa kypsyi hirvenliha

Irja Jefremoff muisteli Vilho Mannermaan kertoneen, että Hoikkaniemen kellariin tehtiin pohja jäälohkareista.

– Siinä Vilho-setä muisti aivan oikein. Keväällä se jäälattia tehtiin ja siihen päälle lapioitiin muhia. Ja olihan Hoikkaniemessä se savusaunakin, mutta aikaa on mennyt niin paljon, että enpä tiedä, onko se vielä pystyssä. Nyt voi jo tunnustaa, että varsin monena elokuisena tai syyskuun iltana siinä savusaunassa savustettiin hirvenlihaa, sanoi Kari.

Hoikkaniemessä pidettiin talvella juomusverkkoja. Myös matikkaa pyydettiin Hietajärvestä rysillä, mutta kaikkein odotetuin tapahtuma poikasten mielestä oli se, kun Inarijärvi aukeni ja alkoi jäänreunakalastus.

– Siikaverkot tietenkin heitettiin Veskoniemestä jään reunaan. Ja se oli myös tosi kalastusta poikasten mielestä, kun lähdettiin Inarijärvelle nuottaamaan. Penikoillekin oli siellä oma tehtävänsä, kun he olivat puittiona.

Vaneripytyt Taka-Lapin rantaan

Kari Kyrö kertoi, että veskoniemeläiset ja koppelolaiset kalastivat 1950-luvulla Inarijärveä käytännössä ammatikseen, sillä rahaa tarvittiin ja muuta tulonlähdettä ei kesällä ollut kuin kala.

– Kalan turvin piti pärjätä se kesä. Seuraava tienesti odotti vasta syksyn savotoilla. Monet suolakalapytyt on viety keskimoottorin keulassa Ivalojokea myöten Taka-Lapin laituriin. Guttormin Jooseppi eli Taka-Lapin Jooseppi osti kalat ja antoi rahat käteen.

Kari muisteli, että Inarijärvellä saatettiin vetää apaja useamman kerran illassa. Joskus nuottausta jatkui yötä myöten.

– Joskus vedettiin apaja toisensa perään. Välillä mentiin rantaan, perattiin ja virutettiin kalat. Sitä mukaa kun kalat oli virutettu, niin ne ladottiin vaneripyttyyn ja suolattiin. Suolasäkit oli veneessä mukana.

Veskoniemeläiset saattoivat yön tunteina palata lopuksi sille apajapaikalle mistä ensimmäinen apaja oli vedetty:

– Kun siihen tultiin muutaman tunnin perästä ja vedettiin samasta paikasta uudestaan, niin kas kummaa, kalaa tuli vielä enemmän kuin siinä ensimmäisessä nuottauksessa. Ensimmäinen nuotanveto kun oli saanut pohjasta kalan ravinnon liikkeelle.

– Riikasiikahan se oli Inarijärven saalista keväällä ja alkukesällä. Oli sanonta, että riika lentää, kun se liikkui parvissa ja niin kovaa ravinnon perässä. Siika oli se nuottasaalis, mutta oli siellä välissä jokunen taimenkin.

Veskoniemeläiset tiesivät, että kalantuloa kestää jäänreunasta juhannukseen saakka. Juhannuksena kevätkala meni syvälle ja oli nuottamiehen tavoittamattomissa. Niinpä nuottaus lopetettiin juhannuksena.

Jäänreunalla oli tunnelmaa

Partakkolainen kalastaja, Inarin kalatalousalueen isännöitsijä Pekka Kokkonen kertoi Inarin kalatalousalueen olevan Suomen suurin.

– Valehtelematta voin sanoa, että meillä on kaikkein rikkain ja monipuolisin kalakanta. Meillä myös taimen, rautu ja siika lisääntyvät luonnontilassa.

Kokkonen asui nuorena miehenä Koppelon kylässä, joten hän on asuinpaikkojensakin ansiosta saanut tutustua Inarijärveen niin pohjois- kuin eteläpäästäkin.

– Muistan hyvin Koppelosta ne keväät, kun jäät rupesi lähtemään Ivalojoesta. Väki istuskeli Kiviniemen Junnu-Matin rannassa ja siinä laiteltiin keskimoottoreita kuntoon. Jäänreunalle lähdettiin laittamaan verkkoja heti kun se vain onnistui. Jaarasaaressa oli kerran juhlatkin, siellä haitari soi ja täytekakkua syötiin. Yleensäkin siinä jäänreunakalastuksessa oli tunnelmaa, mutta veikkaisin, että nykypolvi ei enää kovin innokkaasti kulje Ivalojokisuulla jäiden perässä.

Paatsjoki olisi varmasti rakennettu

Paneelikeskustelijoiden joukkoon oli kutsuttu myös Eero Jääskeläinen, joka teki melkein 40 vuoden uran Inarin kunnan sähkölaitoksen ja Inergian palveluksessa. Hänellä on kokemusta myös Kirakan voimalaitoksen hoitajan pestistä ajalta jolloin sitä hoidettiin käsipelillä.

– Kun sähkölaitoksen aikaa elettiin, niin silloinhan tuli käytännössä kaikki sähkö Venäjän puolelta ja nimenomaan Paatsjoen laitoksilta. Inarihan oli siinä sähkön vastaanottavana puolena ja säännöstelyyn Inari ei vaikuttanut mitenkään.

Jääskeläinen oli varma siitä, että Paatsjoki olisi rakennettu, olisipa maailmanhistoria muotoutunut miten hyvänsä.

– Sitä on turha murehtia, että Paatsjoki on valjastettu, sillä se olisi joka tapauksessa rakennettu. Jos Petsamo olisi jäänyt Suomelle, niin sinne olisi tullut väkeä aina vain enemmän ja enemmän ja sähköäkin olisi tarvittu. Mistäpä se sähkö olisi muualta revitty kuin Paatsjoesta.

Virtaniemen kolmio lähti sodan jälkeen

Eero Jääskelänen kertoi, että Paatsjokeen kajottiin ensimmäisen kerran vuonna 1938 ja se tapahtui kaivosteollisuuden takia.

Jäniskosken voimalaitospato räjäytettiin sota-aikana, 17. lokakuuta vuonna 1944. Jääskeläisen mukaan saksalainen laittoi voimalaitosrakennukseen ”satatonnia” räjähteitä ja patoon vielä pikkuisen lisää, joten lojahdus on mahtanut olla melkoinen.

– Kun oltiin jo lokakuun puolen välin yli, niin yläallas oli tietenkin täynnä. Tulva-aalto siellä Paatsjokilaakson alajuoksulla on mahtanut olla massiivinen. Mutta tuskin siellä montakaan siviiliä oli katsomassa, sillä Norjan puoltahan oli jo evakuoitu.

Inarin kunnan historian merkillisyyksiin kuuluu se, että rauhan aikana, vuonna 1947 Suomi myi Jäniskosken-Niskakosken alueen eli niinsanotun Virtaniemen kolmion Neuvostoliitolle.

– Sehän oli jäänyt alkuperäisessä rajankäynnissä Suomen puolelle, mutta naapuri huomasi, että tuossahan on tehty virhe. He halusivat sen 176 neliökilometrin laajuisen alueen itselleen.

– Asiasta kyllä puhutaan kaupankäyntinä, niin että Suomi olisi myynyt sen alueen Neuvostoliitolle. Mahtoiko siinä käytännössä rahaa pyöriä otnan kopeekkaa, kun sillä luovutuksella kuitattiin niinsanottuja saksalaissaatavia Neuvostoliitolle.

Jääskeläisen mukaan Inarin kunnalle olisi voinut käydä huonomminkin, sillä alunperinhän rajaa kaavailtiin jopa Inarijärveen ja nykyinen Paatsjoen silta olisi silloin jo Venäjän puolta.

– Onneksi neuvotteluosapuolet saivat sovittua asiat niin, että tilanne on se mikä on tänä päivänä.

Pää on pysynyt kylmänä

Valtiosopimuksen liitteet määrittävät Inarijärven säännöstelyn ylärajan ja alarajan. Eero Jääskeläisen mukaan mitään hälyttävää ei ole säännöstelyrajojen suhteen tapahtunut vuosikymmenien aikana.

– Nyt Ukrainan sota on katkaissut normaalit välit itänaapuriin, mutta näyttää siltä, että Inarijärven säännöstely on pysynyt asiallisissa rajoissa. Homma näyttää rullaavan ihan kuin ennenkin.

Jääskeläinen esitti omana arvionaan, että täällä pohjoisessa viileä ilmanala pitää huolen siitä, että ihmiset pysyvä rajan molemmin puolin riittävän kylmäpäisinä.

– Järki pysyy päässä sen verran, että ylilyöntejä ei tapahdu säännöstelyssäkään.

Eero Jääskeläinen on huomannut, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai monenlaiset somekirjoittelijat pohtimaan miten Inarin alueella voitaisiin boikotoida Venäjää. Keinoiksi on esitetty valtiosopimuksen irtisanomista ja Paatsjoen patoamista niin, että Virtaniemen sillalta pudotetaan kivikuormia jokeen.

– Jos niin tehdään, että ei anneta naapurille litraakaan vettä, niin mitä me teemme sen veden kanssa. Ei sille ole vaihtoehtoista reittiä. Ehkä on viisainta tyytyä nykyiseen tilanteeseen. Toki se on kieltämättä vähän harmillista, että kaiken hyödyn säännöstelystä nappaa Venäjä ja vähän Norjakin.

– Meille jää ilo hallita säännöstelyallasta. Sähköäkään ei enää tule. Kolme vuotta on ollut sähköntuonti seis.

Neuvostoliitto tarjosi katepillareita

Inarissa elää perinnetietona väite, että venäläiset olisivat joskus parikymmentä vuotta sitten tarjonneet säännöstelykorvauksena sampea istutettavaksi Inarijärveen.

– Minä en kyllä semmoista muista, että Inarijärveen olisi sampea tarjottu, mutta onhan niitä kaikenlaisia juttuja. Onhan sitäkin puhuttu, että venäläiset olisivat joskus esittäneet, että he antavat Inarille korvauksena aitaverkkoja, katepillareita ja kaikenlaisia telaketjutraktoreita, sanoi Eero Heinonen.

Hän kertoi, että kun venäläiset alkoivat aikoinaan säännöstellä Inarijärveä, niin Neuvostoliitto maksoi säännöstelystä aiheutuvista haitoista kertakorvauksen. Vuosien varrella inflaatio söi korvaussumman tililtä.

– Etelässä semmoinen tosi kalamies kuin Tapani Sormunen ja Inarin kalatalousneuvoja Kiril Sergejeff kulkivat Kalamiesten päivillä aikanaan. He ryhtyivät penkomaan säännöstelyasiaa ja huomasivat, että siellähän on tilillä pieni ja mitätön rahasumma.

Suomen valtio päätti, että selvitetään asiaa. Selvitystyötä tehtiin vuosia ja lopulta Venäjä ilmoitti, että vaikka artikla kertoo, että he ovat maksaneet kertakaikkisen ja lopullisen korvauksen, niin kyllä he myöhemmässä vaiheessa voivat jotenkin osallistua säännöstelykorvauksiin.

Heinonen halusi nostaa julkisuuteen edesmenneen Sergejeffin, sillä hän oli kaiken kaikkiaan edelläkävijä kaikessa mikä kalaan ja Inarijärveen liittyi.

– Kirillin täytyi saada näyttöä siitä, että säännöstely aiheuttaa vahinkoa. Hän tutki Hiiriniemen suunnalla Hiiriniemen isännän Seurujärven Arvin kanssa raudun kutupaikkoja.

– Arvi teki reijän jäähän. Se jää oli jäänyt komolle, joten Sergejeff konttasi sinne komon alle työkalujen kanssa. Hän kaivoi soraa ja keräsi sieltä raudun mädin ja laski tarkalleen sen määränkin.

Heinonen naurahti, että tänä päivänä saattaisivat työsuojelumääräykset sun muut ehdottomasti kieltää näytteenottajaa ryömimästä jääkomon alle. Ja jos hän sellaisen tempun tekisi, niin saattaisi esimieskin lähteä linnaan.

Rahajärven patoa ei voi enää purkaa

Paneelikeskustelijoilta kyseltiin mielipiteitä Rahajärven tilanteesta ja siitä, mitä Kirakan voimalaitokselle pitäisi tehdä.

– Kirakkakönkään voimalaitos pyörii tänä päivänä kuten aina ennenkin. Nyt tosin jo kauko-ohjattuna Ivalon valvomosta. Myyntisopimus perustuu pörssisähköihin ja sen käyttö on syklistä eli sitä käytetään silloin kun hinta on hyvä, tiesi Eero Jääskeläinen.

Kansalaiskeskustelussa on pohdittu jopa sitä, että kaikki voimalaitosrakenteet puretaan ja Rahajärvi palautetaan luonnontilaan. Jääskeläinen huomautti, että luonnontilaan palaaminen olisi tänä päivänä melkeinpä ympäristökatastrofi:

– Yhteismetsä on Rahajärven aluetta kaavoittanut ja siellä on paljon mökkejä. Jos Rahajärven pato puretaan, niin järven pinta laskee neljä metriä. Kyllähän se rantaviiva siirtyy ties kuinka kauas.

– Sieltä paljastuisi 70 vuotta veden alla olleita karikoita, juurakoita ja kantoja. En usko, että sille tielle haluaa lähteä kukaan.

Taimen saisi uusia kutualueita

Eero Jääskeläinen tiesi, että vanhaan jokiuomaan on käytetty nyt suuret määrät rahaa ja työtä.

– Sinne on tehty kutusoraikot valmiiksi ja kivet on laitettu takaisin. Uomahan on aikoinaan perattu uittoa varten. Sellainen hankaluus siinä tulee olemaan, että miten siihen saadaan jatkuva virtaus. Se vaatisi noin kuutiometrin sekunnissa, hän pohdiskeli.

Pekka Kokkonen toivoi, että kala vielä pääsee nousemaan vapaasti vanhaa uomaa pitkin.

– Sehän aukaisisi satoja kilometrejä taimenen uusia kutualueita. Tällä hetkellä kala törmää betoniin. Selvittämistä vielä riittää siinä, että vesi saadaan vanhaan uomaan ja voimalaitokseen. Sitäkin on selvitetty, että mahtuuko kaikki vesi tulemaan sillan alta Ukonjärveen.

Jääskeläinen muisti hyvin, kuinka Kirakalle rakennettiin vesivanerista tehdyn kokeellisen kalatornin tilalle betonilementtirakenteinen kalaporras voimalaitoksen alakanavasta Rahajärveen.

– Siihen nousi kalaa aika mitättömästi. Ja taimen taisi aristella sitä rakennelmaa. Kyllähän se kalaporras on siellä vieläkin, mutta ei taida olla käytössä.

Yleisön puolelta todettiin, että kalaportaissa olisi joskus polskinut valtavat määrät siikaa. Jääskeläinen uskoi, että näinkin on varmasti joskus ollut.

– Kun Ukonjärven vesi lämpesi tarpeeksi, niin siihen alakanavaan nousi pikku siikaa. Sitä oli joskus ihan massoittain, niin ettei kanavan pohjaa pystynyt näkemään.

Kaloja lapettiin ämpäriin

– Muistan sellaisenkin kesän, jolloin kaloja lapettiin ämpäriin vanhasta uomasta. Yksi kesä 80-luvun puolivälissä oli niin sateinen, että Rahajärvi tulvi ja piti ohijuoksuttaa. Kalakin tietysti nousi sinne vanhaan jokiuomaan, muisteli Eero Jääskeläinen.

Eero kertoi, että kun pato pantiin kiinni, niin kalat jäivät hyppelemään lomperoihin ja kivenkoloihin.

– Sana kiiri Ivaloon ja sieltä tuli isäntää ja emäntää astioiden ja muovipussien kanssa, ja eikun kaikki kalat talteen. Ivaloon lähti varmasti hetkessä satoja kiloja siikaa. Minäkin olin siellä lappamassa kalaa saaviin. Yhtäkkiä pajupensaikko lahmaantui kahtia ja sieltä tuli kalastuksenvalvoja, Ivalon vanha poliisi Nirkkonen kysymään, että mitäs täällä tapahtuu.

– Se oli vähän huvittavakin tapaus, mutta toki hänkin heti näki mistä on kysymys ja sanoi, että kalojen kerääminen on luonnonsuojeluteko.

Hauki ja ahven selviävät

Yleisön puolelta kyseltiin, onko totta, että hauki- ja ahvenkannat lisääntyvät Inarijärvessä. Markku Ahonen vastasi, että molemmilla kaloille kuuluu Inarijärvessä hyvää, koska ne ovat kevätkutuisia kaloja.

– Kaikki Inarin hauet menevät jopa kaupaksi, mutta Inarijärvi on turhan jyrkkärantainen haukirysäpyyntiin ja hauki on enempi sivusaalis, hän kertoi.

– Tilastot kertoo, että jääpeitteinen aika on lyhentynyt ja siksi kevätkutuiset kalat pärjäävät Inarilla, lisäsi Ahonen.

– Hauki on viime vuosina lisääntynyt Inarilla aika laillakin. Kyllähän se hauki minun lapsuudessa oli jängänkoira, kuten Terva-Pekkakin sanoo siinä televisiodokumentissa. Toisaalta jos veneessä on ulkolaisia asiakkaita, niin heille on ihan sama mitä kalaa järvestä nousee. Jos sieltä tulee haukea, niin se on heille iso elämys, kertoi nellimiläinen monitoimiyrittäjä Aimo Koistinen.

-Kutuhaukea pyydettiin ennen vanhaan rysällä. Suhtautuminen haukeen saattoi olla vähän kaksijakoinen, mutta sehän oli hyvää ja tervetullutta tuoretta kalaa keväällä, sanoi Kari Kyrö.

Eero Heinonen muisteli, kuinka hänen mökkinaapurinsa Kaisa Paavisjärvellä aikoinaan lausahti, että jääveden hauki on parempi kuin sen aikainen siika.

– Näinhän todella on. Siialta suolirasvat katoaa ja se on henkitoreissaan ennen kuin alkaa valoa tulemaan ja se pääsee ravintoa syömään. Kevätkutuinen hauki vain on parhaimmillaan ja sen lihasarvot on kunnossa. Kyllä paljon elämää nähnyt Kaisa oli oikeassa, kun hän niin kauniisti sanoi hauesta.

Markku Ahonen sanoi, että muualla Suomessa kaupallisten kalastajien määrä hupenee ja rannikkokalastajat ovat ihan liemessä ilmastomuutoksen ja samalla hylkeitten kanssa.

– Jossakin Kalajoella suurin osa vuodenajasta on jonkinlaista rospuuttoa, eikä merellä kalastaminen onnistu. Mutta Inarissa kaupallisen kalastuksen tilanne on kuitenkin ihan hyvä ja meille on tullut myös nuoria kalastajia.

Juontaja Irja arveli, että kalasatamien infra lienee Inarin kunnan alueella parhaimmasta päästä ja jotkut rannikon kalastajat voivat olla vain kateellisia Inarin hyville kalasatamille.

– Edellytykset ovat hyvät. Veskoniemessä on tosiaan menossa kalahallin tilojen laajennus. Kalastajat tekivät siellä viime kesänä kolmivuorotyötä, kun tiloissa ei olisi muuten mahtunut enää olemaan, vakuutti Ahonen.

Nellimin kaupat ostivat kalaa

Aimo Koistinen kertoi, että samalla tavalla kuin Kari Kyrön kotikylässä Veskoniemessä, niin myös hänen kotikylässään Nellimissä Inarijärven kala oli merkittävä tulonlähde.

– Nellimissä oli minun lapsuudessa kolme kauppaa ja niissä jääkellarit. Kaloja tuli ympäri Inaria ja Nellimin perän ihmiset, jotka olivat kalastuksella ja poronhoidolla paljolti eläviä inarinsaamelaisia, saivat tuloa kaloista.

Aimo muisti lapsuudestaan myös Inarin itäpuolen erämaatalojen ihmiset, jotka toivat keskimoottoreillaan kalaa Nellimiin.

– Surnu-Pekka oli tuttu mies Nellimissä. Paltto Veikkokin joskus, mutta enemmän Nellimissä liikkuivat itäpuolen ihmiset.

Aimo Koistinen oli pitkään töissä kelkkatehtaalla Rovaniemellä, mutta kun työnantaja olisi laittanut miehen töihin Helsinkiin, niin vanha Nellimin mies tuumasi, että hänellä taitaa muuttoauto lähteä nyt toiseen suuntaan.

– Kun Inarijärven kalastuksesta puhutaan, niin tulee mieleen isäni, joka aivan viimeiseen asti kulki verkoilla. Ne oli ne viimeiset reissut jo aika työläitä. Äiti pukkasi isän pyörätuolilla kalasataman laituriin ja siitä isä konttasi ja nosti itsensä veneeseen.

Aimo katseli vanhempiensa verkoille lähtöä ja totesi isä-Gunnarille, että eiköhän tuo jo riittäisi.

– Isä kattoo minua ja kirvaa, että älä sinä poika puhu mittään, kun et sinä vielä tiijä näistä hommista mittään, sulla on vielä korvantaustatkin märkinä. No, olin minä melkein 50 jo silloin, muisteli Aimo hymyillen.

Saalistakuuta ei voi antaa

Aimo Koistinen on mukana Kalastajan matkassa-hankkeessa, jossa Inarin matkailu- ja ohjelmapalveluyritykset tekevät yhteistyötä Inarijärven kaupallisten kalastajien kanssa.

– Se on varmasti ammattikalastajien kannalta hyvä hanke, kun siinä kalastaja voi saada lisätuloa muustakin kuin kalasta. Onhan niitä minullakin reissuja ollut, ettei ole asiakkaiden kanssa saatu yhtään kalaa. Mutta silloin täytyy vain muuttaa se reissun tunnelma positiiviseksi muuten, maisemien kautta. Asiakkaita kiinnostaa kaikki Inarijärveen liittyvä kulttuuri ja muu tieto, hän kertoi.

Markku Ahonen pohdiskeli, että Inarijärvellä ei kannata puhua kalastusmatkailusta, eikä oikeastaan koko Suomessa.

– Kalastus on hyvänä lisänä, yhtenä elementtinä siinä reissulla mukana ja se on lisäbonus, jos saa kalaa ja pääsee syömään itsepyytämäänsä kalaa. Käyttäisin Inarijärvellä mieluummin sanaa luontomatkailu kuin kalastusmatkailu, hän sanoi.

Ahosen mukaan Kalastajan matkassa-hanke on järkevä hanke ja sen idea on lähtöisin kalastajilta itseltään.

– Nykyajan Inarijärven kaupallisella kalastajalla on kielitaitoakin. Inarijärvestä kiinnostuneita turisteja kyllä löytyy ja edellytykset hankkeessa on hyvät, hän vakuutti.

Mihin katosi Siikamarkkinat?

Juontaja Irja Jefremoff muisteli, että parikymmentä vuotta sitten Ivalossa vietettiin monena syksynä Siikamarkkinoita, joka oli hyvä ja suosittu tapahtuma.

– Siellä oli myynnissä kalaa ja monenlaisia kalatuotteita. Oli myös monipuolista ohjelmaa, kuten kalajuttu-kilpailut. Siihen aikaan ei kalajutuista ollutkaan pulaa, kun jutunkertojia riitti joka kylässä.

Siikamarkkinoille tilattiin kerran myös Jope Ruonansuu-niminen nuori mies, aloitteleva koomikko. Irja naurahti, että tuohon maailmaan aikaan Jopen jutut kuulostivat melkoisen rasvaisilta ja järjestäjät kuuntelivat korvat punaisina, että mitähän sieltä vielä tulee.

Tarinaillan osanottajat arvelivat, että ehkä järjestäjät, Inarin kunnan väki ja yhdistysten väki, vain lopulta väsähti ja Siikamarkkina-perinne katkesi siihen.

– Mitkään direktiivit eivät sen kummemmin kiellä kalatuotteiden myyntiä ulkotiloissa, joten mihinkään pykäliin se Siikamarkkina-perinne ei ainakaan katkennut. Viime kesänähän vähän muuten elvytettiin Siikamarkkina-perinnettä, kun Inariviikkojen aikaan pidettiin kala-aiheinen kesäpäivä Ivalojoen rannalla Petsamontien laidalla. Siellä oli monipuolista ohjelmaa ja monenlaista kalaa ja kalaruokaa, kertoi Ahonen.

Kalapottu päihittää hampurilaisen

Tarinaillan aikana pohdiskeltiin, miten nuoret saataisiin innostettua kalastukseen ja miten he oppisivat syömään Inarin kalaa.

– Tämä taitaa olla koko valtakunnan ongelma, että miten nuoret saadaan syömään kalapottua hampurilaisen sijaan. Kalastus ja kalastusreissut olivat minun lapsuudessani sellaista normaalia arkea ja elämäntapaa, sanoi Kari Kyrö.

Hän muisteli, että kun kalapottukattila kiehui rannalla, niin poikaset lähtivät tutkimaan rantaviivaa ja sieltä saattoi löytyä vaikkapa koskelon pesä honkaisen kannon päältä.

– Me tietenkin otimme siitä vesilinnun munia lippalakkiin ja kiikutimme ne munat kiehumaan kalapotun päälle. Nälkä opetti ja hyvälle maistui. Se oli kokonaisvaltaista luonnonkäyttöä inarinsaamelaiseen tapaan.

Kyrö muisti, kuinka eräällä kalareissulla kävi niin, että emä karkasi hanhipoikueelta ja hanhipoikue leimaantui veneeseen, niitä ei saanut hätisteltyä siitä millään pois.

– Ei siinä muu auttanut kuin ottaa ne veneeseen. Isä pakkasi ne pahvilaatikkoon ja ne viisi poikasta tulivat Hoikkaniemeen. Linnut olivat talven lehmien ja lammaskarsinan välissä. Kun kesä tuli, ne nokkivat taas meitä lapsia persuuksista kun tulimma kalareissulta rannasta.

Toisena kesänä muutama linnuista katosi ja lopulta katosivat viimeisetkin.

– Ehkä ne tulivat ammutuiksi, vai mahtoivatko liittyä muuttoparveen, mietiskeli Kari Kyrö.

Kari kertoi tarinaillassa myös pienen uutisenkin ilmoittamalla, että aikoo tänä keväänä kalatalousalueen vuosikokouksessa jättää puheenjohtajan tehtävän:

– Nyt olisi aika antaa tuo pesti nuoremmille.

Harmaanieriän istutukset lopetettiin reilut kymmenen vuotta sitten eikä Siidan auditoriossa kukaan vaatinut istutusten uudelleen aloittamista.

– Harmaanieriä eli kanadannieriä kasvoi Inarijärvessä kohtuullisen hyvin, eikä siitä löydetty tauteja. Kaupalliset kalastajat arvostivat harmaanieriää, mutta kun pelkona oli, että laji sopeutuu järveen niin hyvin, että se alkaa lisääntyä, teki kalatalousalue päätöksen istutusten lopettamisesta, kertoi Kyrö.

Eero Heinonen muisteli, että sellaistakin vaihtoehtoa hieman pohdittiin, että Inarijärveen istutetut harmaanieriät olisi tehty lisääntymiskyvyttömiksi.

– Maailmalla on kalanistutuksessa käytetty sellaistakin menetelmää, että harmaanieriästä on tehty niinsanotusti mahoja, ettei ne varmasti lisäänny. Inarijärven kohdalla tämä vaihtoehto kuitenkin sitten kaatui, hän kertoi.

Nuottaus ja kaupallinen kalastus katkesi Veskoniemessä juhannukseen, mutta tokihan järvestä tuoreet keittokalat käytiin hakemassa pitkin kesää, sanoi Kari Kyrö.