Kolumnit

Hoon paikka: Puumiehen mielitietty

Se mie tässäten taas päätin lähteä lompsimhan methän. Naama on väsyny, tukka kampaamaton, jalassa mikkä lie lökäpökät, villasukat tietenki vielä, ja silmitten alla rieppaavat painavat ajatukset.

Ensin mie havahtun linnunlaulhun, sitte hoksaan, ette herraisä, puissahan on lehti, ja samassa näen kaikki tutut naamat, jokka virnuilevat minule ilosesti. Sollu ko minutti ja mie jo purskahtelen nauramhan (aivan tosi, äänhen!), ja reppu tipahtaa mettän laattialle kerrala.

Vähä tylsistynny kaveri minula on matkassa. Solekhan mikhän mettämies niinkö meikäläinen, ei se aina jaksa perustaa, jos jollaki männylä on parta pikkusen vinossa.

Siinä met kuiten etenemmä, toinen hiljoksensa ja toinen vähemän. Mie heiluttelen sormea sinne ja tänne niinkö kapelimestari ja hoksauttelen kaveria asioista.

– Katto, tuola on kahesta männynkäppänästä kasunu niinkö länget. Eikäkö sonki Lumikin peili! Käymmäpä kurkkaamassa, kuka on kaunhin.

– Emmä kyllä käy.

No, mie käyn. Ei tullu aivan nappivastausta.

– Hahaha, tuo pounu on justhinsa heräny, näeks? Näyttää kieltäki, hahaha. Näytämä takasin!

– EMMÄ.

Mie vain näytän, piä alkaa minun kans värkkäämhän.

Olenkhan mie jo muistellu minun puumiehestä? (Pakostaki ko siitä on tullu niin tärkeä kaveri minule.) Son seisonu jo monta vuotta samassa paikassa, ja ruukaan käyä raatimassa sen kans, talvela huuan kelkanjäljeltä, jos en kehtaa lähteä kahlaamhan. Aina sov vain vähä hakemisessa.

Mie otan tiukeman suunnan vasemphan, mutta kompuroitten talven jälkhin tottumattomana. Pittää vähä aikaa koota itteä, kattella muka suopursunkukkia. Aivan tunnen takaraivossa ko joku tylsistynny nyt nauraa minun persuksen takana.

Pakko vähä sormikompassilla (peukalo ja etusormi pystössä) ottaa suuntia. Ootappa, olikhan se vähä täkempänä? Mie kohta muistan, ette soli tuosta tuskasesta äitikannosta pikkusen matkaa katajhan käsin.

Ei, kyllä se sittekki häätyy olla tuokempana. Hyvän tähen, sama pää kesät talvet, miehän kattoin viimeksi suunnan tuosta kaatunhen männyn juurakosta.

– Tuola! Tuola son! mie huuan ja laukon puumiehele kaulhan.

Kukhan ei ilostu niin paljo minun näkemisestä ko se. Aina käet levälänsä oottaa ja silmät loistavat kirkhana.

– Tule ottamhan kuva meistä.

– En. Varmasti. Tule.

Saan kuiten tahtoni läpi ko tirahutan pari rokotiilin kyyneltä. Aivan pakko saaha yhteiskuva muistoksi pahoitten päivitten varale.

Ja vähä mie pölkään, ette jonaki päivänä sillä tippuu nokka.