Mielipiteet

Heikki Kauppisen mielipide: Tornion-Muonionjoen suurvesistön vaelluskalataloutta ei saa näivettää

Tornion-Muonionjoen luonnontilaisen suurvesistön yksi arvokkaimmista villilohikannoista maailmassa on vaakalaudalla. Lipposen hallituksen tuoreen ministeri Hemilän päätös vahvistaa lohiparvien pääsyä kutujokiinsa 30 vuotta sitten oli yksi toimenpide lukuisten muiden pitkässä rimpsussa. Samanlaista viisautta ja rohkeutta odottaisi tämän ajan ministereiltä, ja ministeriön kalalatalousjohtajilta.

Ennen Hemilä-casea oli tapahtunut jo paljon,Suomen ja Ruotsin kalatalousviranomaisten, tutkimuslaitosten, maan poliittisen johdon sekä jokilaaksoa edustavien tahojen, kalastusalueiden, S.-R. Rajajokikomission sekä Lapin maakuntaliiton edunvalvonnan yhteistyönä.

Tornion-Muonionjoen villilohikanta oli vuosikymmeniä jatkuneen liiallisen meri-, rannikko- ja jokisuupyynnin takia käytännössä sukupuutossa 1980-vuosikymmenellä. Leustojärven kalanviljelylaitos perustettiin nimenomaan elvyttämään luonnonlohikannan poikastuotanto nollalukemista. Vuosien 1989–1994 laitoksesta istutettiin vesistön eri osille yli 2 miljoonaa yksivuotiasta lohenpoikasta, noin 200 000 2-v poikasta ja lisäksi meritaimenen poikasia noin 140 000. Istutustoimintaa jatkettiin aina vuoteen 2001.

Tornion-Muonionjokiseuran 1980-luvulla aktiivista vaikuttamistyötä lohiasiassa teki Hannes Pietikäinen, ja työssä oli mukana erittäin voimakkaalla ponnella pellolainen Seppo Räty. Kuntien, kalastusalueiden ja Jokiseuran yhteistyön muodoissa käytiin lukuisia vaatimus- ja vaikuttamisreissuja Suomen ja Ruotsin ministeriöissä ja eduskunnassa. Järjestettiin itse – ja osallistuttiin muiden järjestämiin – vaelluskalaseminaareihin ja kuulemistilaisuuksiin. Laadittiin hevoskuormittain selontekoja ja kirjelmiä ministeriöille siitä, että jokivarsi vaatii oikeutta lohelle ja ihmisille jokilaaksoissa. Maakuntaliiton edunvalvontapäällikkö Jaakko Ylitalo ja liiton johto kaikkinensa oli mukana kehittämistyössä ja vaikuttamassa poliittiseen tahoon. Jokilaakson kuntien johto oli aina tukena näille toimille, osa kunnanhallitusten puheenjohtajista oli myös itse aktiivisesti mukana niin sanotussa kenttätyössä, muutamia mainitakseni. Muoniolaiset Myllykangas ja Hietala, pellolainen David Rundgren, kolarilainen Simo Rundgren, kalastusalueista Pekka Pelttari, Antti Korteniemi, Heino Juuso, Paavo Partanen, Lasse Uusitalo, Ilkka Paaso, Kalervo Aska sekä yrittäjistä kaiken lohen puolesta likoon laittanut Voitto Liikamaa. Ja lukuisa joukko muita, joista olen esittänyt, että tulee kirjoittaa kirja siitä, mitä kaikkea tuon 30-vuotistaipaleen ja elvytystyön kimpussa tapahtui.

Ruotsalainen kalatalousintendentti Östen Kallström oli etunenässä vuosikymmeniä tekemässä yhteistyötä villilohikantojen puolesta.

Rajajokikomission, Lapin kalastuspiirin ja kalastusalueiden yhteistyönä rakentui kokonaan uusi kalastussääntö vastaamaan paremmin jokilaakson ihmisten ja lohen elpymisen tarpeita.

Jokilaaksojen lohenkalastusperinne kaikissa muodoissaan on pidettävä elävänä, sallittava kotitarve- ja kalastusmatkailun vahvistuminen.

Lohikadon syy joella oli selvästi Itämeren alueella tapahtuva liikakalastus. Maille määrättyjä lohikiintiöitä ylitettiin röyhkeästi, ja raportoinnissa ihan vielä vuosikymmenen 2010- lopulla havaittiin ylittävää pyyntiä kirjatun muiksi kalalajeiksi. Jokialueille matkalla oleviin lohiparviin kohdistettiin käytännössä täysin rajoittamaton pyynti Ahvenanmaalta aina jokisuistoihin saakka. Tätä ryöstöpyyntiä onnistuttiin sitten hillitsemään uusilla kalastusasetuksilla, niin että villilohi-istutustoiminnan tukemana annettiin mahdollisuus jokien luontaisten kantojen lisääntymiselle.

Tällä hetkellä lohen kohtalonkysymyksiä ovat merialueella tapahtuvan, syönnösvaelluksella olevien lohiparvien massakalastuksen rajoittaminen tai täydellinen kieltäminen. Ahvenanmaan maakuntahallinnon nykyistä oikeutta yksin päättää vesialueellaan tapahtuvasta lohenkalastuksesta on rajoitettava myös, ja tutkijoilla on oltava selkeä tieto missä ja paljonko vaelluslohiparvista siellä kalastetaan.

Itämeren, Selkämeren ja Perämeren alueilla järjettömiin mittoihin paisuneet hyljekannat syövät enemmän lohta vuodessa kuin on yhden suurjoen koko tuotto. Ne syövät sekä nousulohiparvista, että merelle syönnösvaellukselle matkalla olevista smolttiparvista, ja tässä yksi syy miksi smolttituotanto ei riitä ylläpitämään merellistä viljaa. Merimetsoarmeijat syövät valtavan määrän kalaa, ja varmasti myös smolttiparvista, nehän vaeltavat verraten lähellä pintavesiä ja ovat kalansyöjien herkkua.

Ministeriöissä ja tutkimuslaitoksessa varmaan tiedetään, missä lohikantamme tapetaan. Mutta uskaltavatko sanoa ääneen, ja muuttaa lainsäädäntöä lohikantojen pelastamiseksi? Kuten on selvinnyt Tenojoen osaltakin – jokipyynnin kieltäminen vain ruokkii voimistuvaa rannikko- ja merikalastusta, se ei pelasta lohta eikä jokilaaksojen asukkaita!

Siksi jokilaaksoista täytyy nousta lohikantojen näivettämista vastaan, toimettomia ministeriön ”kalatalousasiantuntijoita” vaihdettava rohkeampiin ja oikeamielisempiin asiantuntijoihin. Jokilaaksojen lohenkalastusperinne kaikissa muodoissaan on pidettävä elävänä, sallittava kotitarve- ja kalastusmatkailun vahvistuminen. Siten kuin Väylänvarren kalastusmatkailustrategiassa vuonna 2015 kiteytettiin:

”Vesistö saavuttaa kestävän kehityksen askelin kilpailukykyisen aseman Euroopan johtavien kalastusmatkailualueiden joukossa vuoteen 2025 mennessä ja työllistää kasvuhakuisten yrittäjien voimin merkittävän osan Väylänvarren matkailun työvoimasta ympärivuotisesti.”

Tässä riittää työmaata vähän jokaiselle osapuolelle. Kireitä siimoja kesälle 2024!

Heikki Kauppinen

Vuosina 1981– 1986 Muonion kalataloustoimikunnan sihteeri, 1986–2018 Muonionjoen kalastusalueen rahastonhoitaja / isännöitsijä. Muonion kunnan ja Tunturi-Lapin kuntaryhmän tehtävissä vuosina 1981– 2023, viimeiset vuodet luonnonvarapäällikkönä