Kolumnit

Eva Kajánin kolumni: Olisiko aika kiittää Gutenbergia ja vieriä eteenpäin kirjallisuuden kehityksessä?

Kasvoin kodissa, jossa kirjoja oli lattiasta kattoon kolmen rivin syvyydeltä. Kaapeissa ei ollut vaatteita tai ruokaa – vaan kirjoja. Isäni oli bibliofiili eli kirjojen keräilijä, ja opin kotona lukemisen arvon. Samalla menetin halun omistaa kirjoja. Ne kerta kaikkiaan hallitsivat arkeamme liikaa.

Kirjat puhuttavat tällä hetkellä sisällöstä riippumatta. Sadat suomalaiset kirjailijat ovat allekirjoittaneet avoimen kirjeen, jossa vedotaan päättäjiä puuttumaan huonoihin tekijänoikeuspalkkioihin suoratoistopalveluissa. Kirjailijoiden ahdinko on varmasti todellinen, sillä digikirjojen palkkiot ovat murto-osa perinteisten kirjojen palkkioista.

Olen tällä hetkellä kirjojen hybridikäyttäjä, eli sekä luen perinteisiä kirjoja että kuuntelen niitä suoratoistopalvelusta. Kirjat haen kirjastosta, en kaupasta. Kulutan noin kirjan viikossa, mutta en koe riistäväni kirjailijoilta.

Jos minulta evättäisiin jostakin syystä sekä digikirjat että kirjastoon pääsy, en siirtyisi kirjojen ostajaksi. Lainaisin vain muilta, vaikka vastikkeellisesti. Kirjoissa minua kiinnostaa tarina ja vältän niiden pölyttyviä kansia kodissani viimeiseen asti.

Olen kursinut sen kokoon kumilenkillä, jota ilman sivut syöksyisivät lattialle.

Tarinoita on kerrottu niin kauan, kun on osattu puhua. Johannes Gutenberg saapui 1400-luvulla maailman nuotioille sekoittamaan tarinan jakamisen perinnettä painokoneellaan. Tarinat sijoitettiin uuden innovaation myötä kansien väliin, ja ne matkustivat ympäri maailmaa, kauas perinteisen kuulijakuntansa ulkopuolelle. Kiitos siitä.

Olisiko aika kiittää Gutenbergia panostuksesta ja vieriä eteenpäin kirjallisuuden teknisessä kehityksessä? Minusta olisi aika modernisoida kirja-alaa ajatuksella, että kirjailijat tuottavat tarinoita, joita kulutetaan eri muodoissa.

On minulla hyllyssäni toki muutama kirja. En ole niihinkään rahojani laittanut, sillä olen perinyt valtaosan niistä edellä mainitulta bibliofiililtä. Lempikirjani on Jules Vernen nuorisokirja Kahden vuoden loma-aika, joka ilmestyi vuonna 1949, kauan ennen Harry Pottereita.

Joskus otan sen esiin ja selailen sitä. Sivujen kellastuneet pinnat tuntuvat karheilta ja se tuoksuu vanhalta kellarilta. Olen kursinut sen kokoon kumilenkillä, jota ilman sivut syöksyisivät lattialle.

Miten tämä kirja on päättynyt sodanjälkeisestä Suomesta minun kirjahyllyyni nuoruudessani? Kirjan kansien sisällä on vain yksi tarina, toinen löytyy sen ulkopuolelta. Myönnän, että sitä tarinaa digikirja ei osaa kertoa.