Muualta Lapista

Eräkirjailijan suomenpystykorvan kirkas haukku kireässä pakkasessa on kuin viesti kivikauden nuotiotulilta – Katso videot: Alman koti sijaitsee Inarijärven Nanguvuonolla

Minä ja koirani on Inarilaisen juttusarja, jossa koiranomistaja pääsee kertomaan oman lemmikkinsä tarinan.

Minä ja koirani: Suomenpystykorva Alma, 9 vuotta

Alku ei näyttänyt hyvältä. Kekkeruusin kennelistä Nanguvuonon kotiin tuotu suomenpystykorvan pentu Alma oli itsepäinen riiviö. Emäntä Sinikka Saraspää katseli vanhan bretonin, Retkun, kanssa, että mikä ihmeen ärripurri tänne on tuotu heidän vaivoikseen.

Retku oli pitkään karkea Almaa kohtaan. Isäntä Seppo Saraspää säikähti muutaman kerran, että nyt se tappaa tuon pennun. Kavereitahan koirista lopulta onneksi tuli, kun Retku käsitti, että tämä riiviöhän onkin narttu.

Vähältä piti ettei koko koira hukkunut pienenä kotirantaansa. Seppo teki lähtöä mettälle ja huomasi, että koiraa ei löydy mistään. Hän huuteli ja haki koiraa. Välillä Seppo kävi sisällä ja lähti taas etsimään Almaa. Rannalla hän huomasi, että vesi väreilee laiturin vieressä.

Siellähän oli Alma. Koiraparka oli tippunut laiturilta veteen. Keskimoottori oli kiinni laiturissa ja kiinnitysköysi roikkui löysällä vedenpintaa vasten. Alma yritti sitkeästi uida köyttä vasten, mutta se ei päässyt siitä yli eikä ali. Koiraparka ei osannut kääntyä ympäri ja uida rantaan toista kautta.

– Minä hyppäsin vaatteet päällä veteen ja koppasin koiran syliin. Sisällä pitelin sitä tunnin sylissä ja hieroin. Sinikka peitteli sitä vilteillä. Se tärisi ja tärisi ja viimein se meni ihan tönköksi. Aattelin, että nyt se kuoli, mutta sehän olikin nukahtanut.

Katso video: Tältä näyttää Alman kotona Inarijärven rannalla

Video: Ville Vaarala

Nyt melkein yhdeksän vuoden jälkeen Alma on perheenjäsen Sinikan ja Sepon taloudessa. Sinikka sanoo, että ainahan se on maailman rakkain koira juuri se mikä talossa sillä hetkellä on. Ja heille se on Alma.

Seppo muistelee, että olihan se Alma pentuna ärjynpuoleinen.

– Mutta eihän pystykorvan tartte toisaalta mikään pelle ollakaan. Kenneli suositteli, että juuri tätä koiraa ei kannata ottaa ensimmäiseksi koiraksi eikä lapsiperheisiin. Se ennuste meni kylläkin pieleen, sillä Almahan on lapsirakas kuin mikä. Se luottaa lapsiin ja lapset saavat tehdä mitä tahansa. Alma on aina laskemassa mäkeä ja Anni Saaran kanssa se makoilee kaulakkain tuossa lattialla kaikessa rauhassa.

Alma tietää aina, milloin Sinikka on menossa sukkia kutomaan perähuoneeseen. Kun Sinikka istahtaa nojatuoliin ja ottaa kutimet käteen, on Alma jo jaloissa katselemassa, jokos alat kutomaan.

Sepon kirjoituspyhättö on yläkerrassa, tornissa. Alma ei ole koskaan oppinut vintin portaisiin, mutta se makoilee alhaalla ja kuuntelee yläkerrasta kuuluvaa naputusta. Kun Seppo kuuluu tuskailevan luomistyönsä kanssa, niin Almakin vaikuttaa silloin tuskaiselta. Ja jos Seppo vintillä vähän kirvahtaa, kun tietokone ei meinaa totella, niin senkin Alma kuulee. Silloin Alma livahtaa Sinikan jalkojen suojaan.

Seppo halusi yhdeksän vuotta sitten ottaa koiraksi juuri suomenpystykorvan. Hetkisen hän mietti pohjanpystykorvaakin, mutta punainenhan sen olla piti eli suomenpystykorva.

– Minä varmaan luulin, että minusta tulee nuori uudestaan, kun otan pystykorvan ja ostan pienikaliiberisen kiväärin. Nuorena, miehuusvuosina, silloin minä metästin yksinomaan kiväärillä ja pystykorvalla, murahtelee isäntä.

Ennen Almaa ei Sepolla ollut kokemusta narttukoirista. Hän sanoi Sinikalle, että nyt hän on sen verran vanha, että voisi ottaa tyttökoiran.

– Kai se suhtautuminen narttukoiraan on lempeämpi. Kyllä kai sitä joskus nuoruuden puuskissa tuli komennettua kovastikin koiraa, mutta en minä muistaakseni ole koiraa koskaan lyönyt. Sen voin sanoa, että Almaa tartti pentuna muutaman kerran nostaa poskista ja kysyä, kumpi tässä on isäntä.

Katso video: Kenkäniemen kodin ikkunan jatkuva livelähetys korvaa television suppean tarjonnan

Video: Ville Vaarala

Hän sanoo, ettei niin hyvää kirjailijaa olekaan, joka osaisi kertoa ihmisen ja koiran tai metsämiehen ja pystykorvan suhteesta.

– Se on semmoista noitarummun pärinää menneisyydestä, ikiaikaista juttua. Ja täytyy suomenpystykorvan olla vanha rotu. Sehän joku roomalainen, oliko se Tacitus, kirjoittaa finneistä, joilla on pieniä punaisia koiria, aivan ketun näköisiä.

Hyvä metsästyskoira Alma on. Jos ei ihan huippua, mutta vanhalle miehelle oikein hyvä. Ja haukkua se ei ole koskaan jättänyt kesken.

Alma on täysivaltainen kodin asukas. Tarhaan se laitetaan vain silloin, kun isäntäväki lähtee käymään Ivalossa kaupassa. Isäntä tuumailee, että kai sitä aikoinaan vähän kuviteltiin Almasta tarhakoiraakin, mutta nyt hän ei voisi kuvitella, että koira olisi ulkona häkissä ja hän istuisi Sinikan kanssa tuvan lämpimässä.

Katso video: Karvakenkä ja kenkäheinät – lyömätön talvijalkine

Video: Ville Vaarala

Aikoinaan Sepon koirat tottuivat siihen, että metsässä ollaan tuon tuostakin yötä laavulla. Almalle ei ole kertynyt kuin muutama laavuyö.

– Ja viisas se on. Kun ollaan verkoilla ja tullaan tupulin kohdalle, niin se heti nousee keulasta minun vierestä ja tulee keskipenkille pois kokijan tieltä, kehuu Sinikka.

Sitä Alman palvelusväki kummastelee, että kämppäöistä se ei tunnu pitävän. Kun mennään kämpälle, niin Alma jää porraspieleen ja saattaa istua siinä tuntitolkullakin protestoimassa, että tännekö hänen pitää jäädä yöksi.

9-vuotiaalla koiralla on enemmän elonpäivinä takana kuin edessä. Sen Sinikka ja Seppo tietävät, että oman koiran poislähtö on aina kova paikka.

Seppo sanoo, että sehän se juuri on, että ihmisen ja koiran ikä ei mene koskaan yksiin.

– Kun ihminen ottaa koiranpennun, niin hän ottaa sen kuoleman kanssa. Mutta eipä tuota viitti Alman kohdalla oikein edes miettiä.