Ihmiset 

”Eihän tätä nyt voi yhtäkkiä lopettaa!” – Halu auttaa kuljettaa muoniolaisyrittäjän kerta toisensa jälkeen sodan runnomaan Ukrainaan

– Olihan sitä vielä aika penikka ko alotti.

Taksiyrittäjä Petteri Hirsikangas muistelee vuotta 2007, jolloin 23-vuotiaasta vastavalmistuneesta sairaanhoitajasta tuli toimitusjohtaja. Hän luotsaa Xapes Oy -kuljetusyritystä toisessa polvessa, isänsä Hannu Hirsikankaan jalanjäljissä.

– Se oli omanlainen puotus todellisuuteen, Hirsikangas muistelee.

– Onneksi isälläkin oli jo silloin todella hyvä tiimi kasassa, jota häätyy kiittää siitä, että jaksovat kattoa semmosta nuorta sankaria. Hirveän paljon sain oppia siltä porukalta.

Kun Hirsikangas puhuu yrityksen toiminnasta, hän mainitsee useaan otteeseen työntekijöiden roolin tärkeyden.

– Jos elämässä yrittää tehdä kaiken itse, niin kyllä siinä loppuu päivästä tunnit kesken. Ja kyllähän se ihminen semmosessa väsyy ja väsyneenä tekee huonoja päätöksiä, nuori mutta ikäänsä nähden kokenut yrittäjä toteaa.

Yrityksen Muonion, Kainuun ja Kuhmon ympärivuorokautisen taksitoiminnan lisäksi miehen pitää kiireisenä neljä lasta.

Työntekemisen kulttuurin Hirsikangas on oppinut kotoaan. Hänen isänsä muutti lapsena Pohjanmaalta perheensä mukana Muonioon sotien jälkeen uudisrakennusaikaan, jolloin päivät olivat työntäytteisiä.

– Hän ajoi täällä maa-ainesta rekalla jo 14-vuotiaana. Kyllä se sodanjälkeen syntyneelle sukupolvelle työnteolla on eri merkitys kuin meille. Eihän sitä nykypäivän ihminen pysty ymmärtämään, minkälaista aikaa se on ollut, Hirsikangas miettii.

Kotoa hän on oppinut työteon kulttuurin lisäksi myös auttamisen tärkeyden.

Kun toinen ajoi, lepäsi toinen takana paareilla.

– Kyllä kai sitä on penikasta saakka ollu semmonen auttamisen halu. VPK:n toiminnassa olin mukana jo alle kymmenvuotiaana ja myöhemmin hälytysosastossa, jossa siihen aikhaan sai toimia 15-vuotiaana.

– Varmasti se kotoa on opittu, ko seuranu pienestä saakka isän toimintaa, ensihoitajaksi jatkokouluttautunut Hirsikangas pohtii.

Hirsikankaan isä toimi ensihoitajana ja ajoi ambulanssia jo 60-luvulla ja tuolloin ambulanssin kuljettaja toimi alkuun työssä yksin. Petteri Hirsikankaan aikana ensihoitotyötä ei ole kuitenkaan tarvinnut tehdä yksin.

Ensihoitajana hänen aisaparinaan työskenteli pitkään Sami Latosaari. Hän tutustui Latosaareen Helsingissä opiskeluaikoina, ja ystävyys on myöhemmin kuljettanut miehet ambulanssilla vastaamaan hätätilanteeseen, johon kutsu ei käy työaikana.

– Istuin Samin luona kahvilla, kun hän kertoi, että häntä on pyydetty toimittamaan avustuskuorma Ukrainaan.

– Totesin siinä heti Samille, että et sie sinne kyllä yksin lähe, Hirsikangas kertoo.

Se pistää miettimään, että minkälainen uhka esimerkiksi lastensairaala kenellekkään on.

Tuosta vuoden 2022 alussa vietetystä kahvihetkestä alkoi Hirsikankaan ja Latosaaren ensimmäiseen Ukrainan avustusmatkaan valmistautuminen.

– Suunnitteleminen on erittäin tärkeää, kertoo jo viisi avustusmatkaa tehnyt Hirsikangas.

– Täytyy olla tarkkana, mille taholle tavarat luovutetaan, että voi olla varma, että ne todella menevät oikeasti perille, eivätkä päädy esimerkiksi pimeille markkinoille myyntiin.

Hirsikangas päätti osallistua ensimmäiseen avustusmatkaan antamalla yrityksensä toimettomana olleen ambulanssin ensihoitovälineineen Ukrainaan avustusjärjestölle käyttöön.

– Ensimmäinen ambulanssi, minkä sinne veimme, evakuoi neljä kuukautta lasten teho-osastoja ja kaks kuukautta etulinjaa, jossa se sitten vaurioitui.

– Ambulanssissa työskennelleet amerikkalaiset vapaaehtoiset lähettivät kuvia tehtäviltä, joista näki, että sairaaloihinkin on ihan selkeästi kohdistettu iskuja. Se pistää miettimään, että minkälainen uhka esimerkiksi lastensairaala kenellekkään on.

Hirsikankaan Xapes Oy:n ja Latosaaren luotsaaman CVN Medical Solutions:n yrityksien lahjoitusten lisäksi, he keräsivät lahjoituksia ensimmäiselle matkalleen myös muilta suomalaisilta yrityksiltä ja sairaanhoitopiireiltä. He täyttivät ajoneuvon takatilan niin täyteen kuin saivat.

Keväällä 2022, reilu kuukausi kahvipöydässä käydyn keskustelun jälkeen matka kohti Ukrainaa alkoi. Ajomatka taittui kaksikolta tehokkaaseen ja tuttuun tyyliin.

– Kun toinen ajoi, lepäsi toinen takana paareilla. Kertaakaan ei tarvinnut erikseen pysähtyä nukkumaan. Tätä toteutettiin Samin kanssa jo töitä tehdessämme pitkien etelän siirtojen paluumatkoilla, Hirsikangas kertoo.

Hän korostaa, että matkaa suunnitellessa on myös tärkeä tietää, ketä Ukrainaan päästessä on vastassa ja kenen kanssa alueella liikutaan, jotta voi varmistua omasta turvallisuudesta. Heitä vastassa oli amerikkalainen avustusjärjestö, jonka kanssa he olivat rakentaneet yhteistyötä.

Ukrainaan päästessä heistä pidettiin hyvää huolta, eivätkä he liikkuneet alueella koskaan yksin.

– Puhelimesta tuli sammuttaa sijaintitiedot sotilaskohteisiin mentäessä, koska venäläisten informaatiotiedustelu on erittäin tehokasta. Siellä huolehdittiin, että emme meän toiminnalla aseta itseämme tai muita vaaraan.

– Kuvaamisesta tuli myös tarkat ohjeet, ettei tunnistettavia rakennuksia saanut näkyä kuvissa. Tämä korostui varsinkin viimeisimmällä, vuoden 2023 syksyllä tehdyllä reissulla.

Somerummutusta reissuista kaksikko ei tehnyt.

– Tällaisella asialla kun matkustaa, niin mitä vähemmän kiinnittää huomiota, sen parempi. Kun matkasta oli kulunut aikaa, eikä tilanne ollut enää ajankohtainen, niin olen asiasta somessakin kertonut.

Suomalainen parivaljakko herätti matkoillaan kuitenkin kiinnostusta.

– Matkustimme yhdellä reissuistamme julkisella liikenteellä. Istuimme junassa ja suojaliivit roikkuivat meän takana naulakossa, niin ihmiset saattovat ihan avoimesti alkaa meitä kuvaamaan.

Kuvaajien motivaatiota saattaa kuitenkin vain ainoastaan spekuloida.

Kun he ensimmäisellä reissullaan saavuttivat Ukrainan rajan, oli humanitäärinen avustuskaista tukossa.

– Se oli ihan sodan alkuaikoina. Tuolloin tuntui, että kaikki halusivat auttaa parhaansa mukaan.

Hän kertoo, että tuolloin pakolaisia tuli rajan yli jalan ja että osalla oli ainoastaan yöasut yllään.

Ensimmäiseltä matkalta kotiin päin palatessa miehet jäivät jälleen rajatarkastuspisteelle johtavalla tiellä ruuhkaan jumiin. Hirsikangas hyppäsi ambulanssista jaloittelemaan paikallaan seisovan ruuhkan sekaan.

– Olin siinä hetken käveleskellyt, ko ruuhkan seasta tuli semmonen vanhempi, varmaan 80-vuotias ukrainalainen herrasmies. Ja hän osoitti innostuneena meidän auton rekisterikilpeä ja kertoi minulle suomalaisen sukunimensä. Ymmärsin, että hänen sukujuurensa olivat Suomessa.

Autossa istui etupenkillä noin 30-vuotias nainen ja takapenkki oli täynnä lapsia.

– Mies oli lähtenyt viemään turvaan hänen lapsenlapsiaan. Se oli koskettava kohtaaminen, Hirsikangas sanoo liikuttuneena.

– Se on reissu, mitä en vaihtais pois.

– Ukrainalaisilla on historia tiedossa, ja he kyllä arvostavat suomalaisia siellä.

Ensimmäisellä reissulla toimitettu ja myöhemmin vaurioitunut ambulanssi haettiin takaisin Suomeen. Nyt amerikkalaisilta avustusjoukoilta keltaisen värinsä vuoksi Homer-nimen saanut ambulanssi lepää kunnostettuna ja korjattuna Hirsikankaan tallissa. Auto varusteltiin uudelleen Suomessa, koska kaikki ensihoitovälineet lahjoitettiin ennen paluumatkaa Ukrainalaisille.

– Viime keväänä (2023) toimitettiin Ukrainaan sitten meidän toinen ambulanssi, joka jäi sinne käyttöön. Samalla vietiin taas autolastillinen hoitotarvikkeita, joita me ja yhteistyökumppanimme lahjoittivat.

Liike rajalla on Hirsikankaan mukaan kahden vuoden aikana hiljentynyt.

– Tällä toisella ambulanssin vientimatkalla humanitäärisellä avustuskaistalla oli kaksi autoa.

– Se vain lisäsi omaa auttamisen halua. Tuli sellainen tunne, että eihän tätä nyt voi yhtäkkiä lopettaa! Vaikka se meidän osa auttamisessa onkin pientä siihen nähden, mitä he siellä tarvitsisivat.

– Olemme silti kuitenkin vieneet aina kaiken, mitä vain olemme kyytiin saaneet mahdutettua.

Viimeisimmällä, Syksyllä 2023 tehdyllä matkallaan Hirsikangas ja Latosaari olivat osa suomalaista kuuden hengen tiimiä, johon kuului viisi ensihoitajaa ja lääkäri.

– Olimme viikon sotilaiden koulutusleirillä kouluttamassa sotilaille taisteluensiapua.

He ovat matkoillaan huomanneet pitkään kestäneen sodan vaikutuksen ihmisiin.

– Kun ilmahälytys tuli, niin siviilit lähtivät rauhassa siirtymään suojiin ja samaa myötä tietenkin myös me. Ohjusiskuja on tullut useita meidänkin aikana.

Hirsikankaan mukaan ihmiset Ukrainassa kuitenkin pyrkivät parhaansa mukaan viettämään niin sanottua normaalia elämää.

Tuolla viimeisimmällä matkalla Kiovan alueen joukkojen komentaja palkitsi Hirsikankaan ja Latosaaren mitaleilla.

– He ovat todella kiitollisia kaikesta avusta.

Latosaaren ja Hirsikankaan yhteispeli on toiminut reissuilla hyvin, vaikka välillä eteen on tullut yllättäviäkin tilanteita.

– Samin kanssa ollaan sen verran samanhenkisiä, että tiesinkin, että hänen kans pystyy lähtemään haastavampiinkin tilanteisiin.

Puolassa Varsovassa he kuulivat ensimmäisellä reissullaan yhteistyötä tekevältä avustusjärjestöltä miehestä, joka piti hallussaan suomalaisia ambulansseja, joiden oli määrä päätyä Ukrainaan avustamaan joukkoja. Miehen oli ollut määrä toimittaa ajoneuvot eteenpäin, mutta hänestä ei ollut viikkoon kuulunut mitään.

– Matkalla päätimmä Samin kans, että mennään katsomaan, mikä siellä on tilanne.

Hirsikangas kertoo, että vastassa oli korkeasti koulutettu puolalaismies, joka ei ollut alkuun halukas luovuttamaan ambulansseja.

Pitkien keskusteluiden jälkeen Hirsikangas ja Latosaari kuitenkin pääsivät lähtemään tilanteesta ambulanssien kanssa.

– Siinä tarvittiin malttia neuvotella asiasta, Hirsikangas muistelee.

Vaikka matkan tekeminen ei olekaan helppoa ja yrityksen pyörittäminen pitää Hirsikankaan kiireisenä, hän pyrkii silti järjestämään aikaa uusille avustusmatkoille.

– Tarkotus ois, että tämän vuen puolelle pystyis vielä matkan järjestämään, yrittäjä kertoo.