Kolumnit

Anssi Tapion kolumni: Ida Korhonen on sankari, jota emme ansaitse, mutta jota todellakin tarvitsemme

En tunnistaisi, vaikka kaitanokkakuovi lentäisi minua päin, mutta silti se tekee minut surulliseksi. En tiedä, miltä se edes näyttää.

Tai siis näytti. Tuo länsisiperialainen lintulaji nimittäin julistettiin vastikään sukupuuttoon kuolleeksi. Jälleen yksi laji, jota ei saada takaisin.

Kaitanokkakuovin lisäksi en tunnistaisi myöskään aarninappua. Siitä tiedän vain, että se on jonkin sortin sieni – ja luontoaktivisti Ida Korhosen käyttäjänimi esimerkiksi twitterissä.

Olen seurannut Korhosta siitä asti, kun hän kohosi yhdeksi Elokapina-liikkeen keulahahmoista. Hän vaikuttaa kaikelta siltä, mitä minä en itse (enää) ole: nuori, idealistinen, vankan omatunnon omaava, tinkimätön, rohkea ja aktiivinen.

Kun elokapinalaiset pysäyttivät liikennettä Helsingin keskustassa, heille irvailtiin. Nuoret söivät kesäisellä kelillä mielenilmauksen ohessa pitsaa, ja moni, yleensä iäkkäämpi, netti- ja muu huutelija nälvi, kuinka näiden nuorten ja nuorten aikuisten pitäisi mennä töihin tai ainakin osoittamaan mieltään vaikka metsään pakkasella.

No hehän perhana menivät.

Heille luonto ei ole vain hyödynnettävä raaka-ainevarasto. Suo ei ole turvetta, metsä puuta tai joki sähkövoimaa, vaan ne ovat ennen kaikkea eläinten ja eliöiden koti.

Elokapina tuli pari talvea sitten kotikuntaani Kolariin estämään metsähakkuita Aalistunturin alueella. Hangessa hiihdelleet, tuvalla ja teltoissa yöpyneet aktivistit pysäyttivät talven kylmimpään ja pimeimpään aikaan hakkuukoneet useaan otteeseen ja estivät kulkua alueen metsäautoteillä. Otsikoihin he päätyivät, kun poliisi katkaisi puiset kolmijalat, joiden päällä he osoittivat mieltään. Osa sai sakkoja.

Lähtökohtaisesti en pidä lakien rikkomista tai virkavallan käskyjen noudattamatta jättämistä hyvänä, mutta nostin kyllä myös mielessäni hattua. Laajasta pilkasta ja jopa vihasta huolimatta he katsoivat, mikä on tärkeää, ja tekivät asian eteen jotain.

Samaan aikaan podin kotisohvalla maailmantuskaa varpusten katoamisesta.

Ihmiset eivät selviä tällä planeetalla ilman muita eliöitä.

Aalistunturin tapahtumat ovat isossa osassa viime keväänä julkaistussa Virpi Suutarin dokumenttielokuvassa Havumetsän lapset. Siinä seurataan Korhosta ja muita Elokapina-aktiiveja, kun he kamppailevat luonnon monimuotoisuuden puolesta.

Elokapinalaiset puhuvat elokuvassa luonnosta kadehdittavan kauniisti. Heille luonto ei ole vain hyödynnettävä raaka-ainevarasto. Suo ei ole turvetta, metsä puuta tai joki sähkövoimaa, vaan ne ovat ennen kaikkea eläinten ja eliöiden koti. Eikä vain söpöjen, tuttujen eläinten, kuten jänisten tai talitinttien, vaan myös hyönteisten, kääpien ja muiden hiljaisten ravintoketjusankarien. He ymmärtävät, että ihmiset eivät selviä tällä planeetalla ilman muita eliöitä.

Biologi ja toimittaja Mari Pihlajaniemi kuvaili minulle kerran, että suuremmat alueelliset ja pienemmät paikalliset ekosysteemit ovat kuin verkko, jossa on solmukohtia. Kun yksi laji eli solmukohta leikataan verkosta pois, emme voi tietää mitä tapahtuu. Jos kadotamme useampia solmukohtia, koko verkko voi olla yhtäkkiä käyttökelvoton.