Ihmiset 

Äidin rooli on pitänyt syöpään sairastuneen Noora Micklinin pystyssä

Kolarilainen Noora Micklin sai keväällä rintasyöpädiagnoosin, ja siitä alkoi matka hoitojunassa.

Eräässä rivitalokodissa Kolarin kirkonkylällä joulu tuli tänä vuonna jo isänpäivän aikaan. Noora Micklin ja kaksivuotias Reetta-tyttö koristelivat kuusen, ja se sai seuraa muista koristeista.

– En mie ole koskaan ennen laittanut kuusta näin varhain, Micklin kertoo nojatuolissaan kuusen vieressä.

15 kerran sädehoitojakso alkaa Oulussa juuri ennen joulua, ja siksi Micklin halusi kotiin joulun tunnelmaa pitkäksi aikaa. Joulunpyhiksi hän pääsee kotiin, ja hoito jatkuu taas pyhien jälkeen.

Jouluisessa olohuoneessa Micklin kertoo syöpämatkastaan, joka on kestänyt keväästä jouluun. Vauhti on ollut kova: on tullut diagnoosi ja sen jälkeen koko ajan uutta tietoa, on pitänyt tehdä päätöksiä ja toimia. On tehty leikkaus, aloitettu hoitoja ja lääkityksiä.

Hoitojuna, Micklin kuvailee.

– Sen kyytiin kun pääsee, niin asiat alkaa vaan rullaamaan eteenpäin.

Juuri nyt Micklin on huojentunut siitä, että syksyn rankat sytostaattihoidot ovat takana.

– Aivan puistattaa, ko ajatteleekin niitä.

– Nyt ko sätheet on tulossa, se tarkottaa sitä, että hoiot on loppusuoralla.

Viime viikkoina Micklin on jälleen itkenyt pitkästä aikaa. Mielialalääkitys on kesän ja syksyn mittaan tasannut tunteita ja auttanut jaksamaan sairastamisen arkea pienen lapsen kanssa, mutta nyt Micklin päätti jättää sen pois. Keskustelukäynnit psykiatrisella polilla jatkuvat tarvittaessa.

– Olen itkeny nytten. Minusta on ihana ko itkettää.

Kun Micklin sai toukokuussa rintasyöpädiagnoosin, hän itki monta iltaa järkyttynyttä huutoitkua. Lääkäriin Micklin oli mennyt, kun rinnasta oli alkanut tulla verta. Rinnassa oli jo jonkin aikaa ollut kova kohta, mutta hän ei ollut osannut heti huolestua. Pienen lapsen äidillä rinnat olivat muuttuneet muutenkin.

– Miehän olin lopettanut imettämisenkin aika vasta, Mickin muistelee.

Terveyskeskuksessa rinnassa todettiin tiivistymä. Mammografian ja ultrauksen jälkeen rinnasta otettiin koepala Rovaniemellä. Pian Kolarin lääkäri soitti ja kertoi puhelun olevan vaikea.

– Mie mietin, että kuolenko mie heti, on pieni lapsikin.

Jälkeenpäin Micklin ihmettelee, miksei häntä heti alussa ohjattu keskusteluapuun, vaan psykiatrisen hoitajan kanssa jutteleminen alkoi vasta myöhemmin. Hän jäi syöpädiagnoosin kanssa yksin, ja seuraavien tutkimusten odottelu oli raskasta ja epätietoista.

Magneettikuvauksen jälkeen sovittiin kasvaimen poistoleikkaus kesäkuun alkuun. Rinta päädyttiin poistamaan kokonaan.

– Kyllä se sillä lailla varmastikin oli ensin järkytys, mutta ei mulla sen suurempia tunteita ole siitä. Rinnan menetys ei ole niin iso pala kuitenkaan. Mieluummin mie kuitenkin olen hengissä.

Leikkauksen jälkeen tuli tieto, että yhdestä imusolmukkeesta oli löytynyt syöpäsoluja. Tarvittiin siis sytostaatit ja sädehoito.

31-vuotiaalle Micklinille esitettiin kysymys, haluaako hän vielä lapsia. Kyllä Micklin haluaa, joten oli tärkeä suojata munasoluja. Jotta hoidot ehdittiin aloittaa mahdollisimman nopeasti, munasoluja ei alettu keräämään talteen tulevaisuuden varalle, vaan aloitettiin pistoshoidot, jolla munasarjat ”uinutetaan”.

– Nyt mulla on vaihdevuosioireet.

Micklinin syöpää hoidetaan ensi syksyyn asti myös kolmen viikon välein pistettävällä vasta-aineeella. Hoito tarvitaan, koska Micklinin syöpä on HER2-positiivinen, mikä tarkoittaa sitä, että syöpä uusii todennäköisemmin kuin HER2-negatiivinen syöpä. Syövän ennustekin on huonompi.

– Jos se uusii, se hoiethaan, Micklin miettii.

Oma mahdollinen kuolema on ajatus, joka on pitänyt kohdata. Asiaa Micklin on ajatellut paljon oman pienen tyttärensä kautta.

– Jos kuolisin, jäiskö lapselle muistoja minusta? Ehkä jotain pieniä juttuja olis jäänyt.

Ensimmäistä kertaa on pitänyt ajatella esimerkiksi henkivakuutusta.

– Kyllä mie sanon nyt, että ottakaa edes henkivakuutus, jos ei muuta. Ko eihän se ole teitä varten, vaan heitä varten, jotka jää.

Jos mulla ei olis ollut lasta, niin olisin kyllä romahtanut.

Arjen kaksivuotiaan lapsen kanssa on pitänyt jatkua. Äidin rooli on pitänyt Mickliniä pystyssä.

– Se on ollu pelastus tässä. Jos mulla ei olis ollut lasta, niin olisin kyllä romahtanut. Mie tiiän itteni.

Jaksatko nyt muovaillakin, Reetta-tyttö kysyi, kun äidillä oli taas enemmän voimia sytostaattihoitojen jälkeen.

– Nyt äiti jaksaa taas, Micklin vastasi.

Viime aikoina Reetta on ollut enemmän isällään hoidossa, ja myös Micklinin Kittilän Tepastossa asuva äiti on osallistunut hoitoon. Joinakin päivinä Reetta menee päiväkotiin.

– On toisaalta tuntunu raskaalta laittaa lapsi hoitoon, ko on pakko.

Syöpädiagnoosi tuli hieman sen jälkeen, kun Micklin oli eronnut miehensä kanssa. Miten kaikki raskas pitikin sattua samaan aikaan, hän mietti. Diagnoosin jälkeen alkoi tuskainen pohdinta siitä, miksei Micklin ollut mennyt tutkimuksiin aiemmin.

– Mulle koitettiin sanoa, että sitä on turha miettiä, että nyt sie menit ja nyt se huomattiin.

Minusta pitäis tosi nuorena aloittaa se rintojen tutkiminen. Vaikka papa-kokeen yhteydessä olis hyvä tutkia rinnat.

Micklin oli myös ollut jo todella pitkään väsynyt ja hän oli kertonut siitä neuvolassa, mutta sitä ei osattu alkaa selvittää enempää. Pienen lapsen vanhemman väsymyshän voidaan katsoa normaaliksi.

– Nythän mie tiiän, että sen syövän takia mie olin niin väsynyt, mulla oli se ollu jo pitempään.

Micklin oli tutkinut rintojaan kotona säännöllisestikin, mutta ei oikein tiennyt tarkkaan, mitä etsiä.

– Olin etsiny niin sanotusti pientä pattia tai poikkeamaa.

Nyt Micklin kannustaa muitakin opettelemaan rintojen tutkimisen. Terveydenhuollossakin kannattaisi Micklinin mielestä tehdä enemmän.

– Minusta pitäis tosi nuorena aloittaa se rintojen tutkiminen. Vaikka papa-kokeen yhteydessä olis hyvä tutkia rinnat.

Yksi seitsemästä naisesta sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään, ja rintasyöpä onkin suomalaisnaisten yleisin syöpä. Vuosittain siihen sairastuu noin 5 000 naista.

Micklinin suvussa on rintasyöpää, mutta geenivirhettä tutkimuksissa ei ole löytynyt.

Sitä oottaa, mitä ihanaa elämässä on vielä tulossa.

Netin vertaistuki on ollut tärkeää sairastuessa vakavasti. Facebookin Pikkusiskot-ryhmä on suljettu vertaisryhmä alle 35-vuotiaille rintasyöpää sairastaville.

– Sinne on voinu laittaa ihan mitä tahansa kysymyksiä ja on saanu vastauksen. On voinu vaikka laittaa, että minua pelottaa, sanokaa nyt, että mie en kuole.

Läheisille tieto sairastumisesta oli vaikea. Läheiset surivat tahoillaan, eivätkä osanneet olla asian kanssa.

– Se oli hirveä järkytys, ne otti alkuun etäisyyttä. Minusta tuntu, että yksin oli siinä alussa tavallaan.

Syksyllä lähipiiri organisoi keräyksen Micklinin hyväksi, koska he halusivat auttaa Mickliniä ja tytärtä taloudellisesti haastavassa tilanteessa. Sairauspäiväraha on pieni, koska Micklin hoiti Reettaa kotona äitiysloman jälkeen. Kolarista matkat hoitoihin ovat pitkät.

– Kela-taksin omavastuut tulee äkkiä vastaan.

Micklin on kiitollinen kaikesta avusta. Hän on ollut ihminen, joka ei hevillä pyydä apua muilta. Nyt on huomannut, että kaikki voivat olla jossain vaiheessa elämää autettavan osassa.

– Ei saa ajatella, että on taakaksi muille.

Micklin kuvailee itseään oman tien kulkijaksi.

– Mie olen semmonen ihme hiihtäjä. Olen tykännyt aina tehä omia juttujani.

Sairastuminen on saanut arvostamaan elämää ja sen mahdollisuuksia. Koulutukseltaan hän on artesaani, ja silläkin alalla voi vielä olla vaikka mitä tehtävänä.

– Sitä oottaa, mitä ihanaa elämässä on vielä tulossa.