Muualta Lapista

Raja-Joosepin joulussa oli tunnelmaa - ”Se oli rajamiesten lapsille maailman paras paikka”

Raja-Jooseppi on viime viikkoina ollut maailman polttopisteessä. Toisin oli Neuvostoliiton aikana ja pitkälti vielä Neuvostoliiton luhistuessakin. Raja-Joosepissa elettiin kaukana pahasta maailmasta. Tänä päivänä Joosepissa ei asu enää ketään, mutta parhaimmillaan vartioaseman pihapiirissä asui 12 perhettä. Jouluaterialle vartioaseman ruokasaliin osallistuivat kaikki jotka Joosepissa asuivat ja Raja-Joosepissa oltiin kuin yhtä suurta perhettä.

Raja-Joosepissa ei enää vietetä jouluja, koska siellä ei asu kukaan vakituisesti. Eikä Inarin seurakunnan pastori enää ajaa hurauta Raja-Joosepin vartioasemalle Kauneimpia joululauluja laulattamaan Joosepin rajamiehille - kaikki on nyt virallisempaa ja toisenlaista kuin vanhaan hyvään aikaan.

Millainen oli joulu Raja-Joosepissa silloin, kun aseman rivitalot olivat täynnä perheitä? Sitä kokoontuivat muistelemaan Ahti ja Arja Himanka sekä heidän tyttärensä Sanna. Himangan perhe asui aikoinaan Joosepissa, koska Ahti oli siellä rajamiehenä ja Arja työskenteli emäntänä vartioaseman keittiöllä.

Arja on etsinyt valokuva-albumista Joosepin aikaisia kuvia joulun vietosta ja niitä katselemallakin voi vakuuttua siitä, että Joosepissa oli ainutlaatuinen henki ja siellä oltiin kuin yhtä suurta perhettä.

– Me Joosepin entiset lapset kokoonnumme joka kesä Luttokönkäälle, joten sekin kertoo siitä, että me olimme tiivis yhteisö. Silloin ihan alkuaikoina se Raja-Joosepin tiekin oli ihan kauhea, sellainen mutkainen hiekkatie, jota pitkin ei niin vain lähdettykään Ivaloon harrastamaan, joten lasten piti keksiä ne harrastukset itse vartioaseman pihapiirissä, kertoo Sanna Himanka.

Ahti Himanka lisää, että suurin osa vanhoista rivitaloista on kai purettu jo poiskin, joten ei Jooseppiin enää voisi sellaista perheyhteisöä tullakaan kuin ennen vanhaan.

Vanhoissa värivalokuvissa näkyy, kuinka jooseppilaiset ovat jouluaterialla vartioasemalla. Kuvissa on rajavartijoita päällään harmaasävyinen virkapuku, sekä vapaapäivää siviilikamppeissa viettäviä rajamiehiä, samoin heidän puolisoitaan ja perheiden lapsia.

– Aika on vähän näitä värikuvia jo haalistanut, mutta tässä kuvassa on Paanasta, Heikkilää, Linnanmäkeä, tuossa on Mikkosen Vesa ja velipoikani Jukka, tarkastelee Sanna.

Kuvien perusteella joulupukkikin on vartioasemalla vieraillut ja useimmissa kuvissa näkyy myös pukin aputonttu. Kyllä vanhoista valokuvista joulupukin tunnistaa, vaikka ei pukin asukokonaisuus niin huoliteltu ja viimeisen päälle punainen olekaan kuin nykyisellä joulupukilla.

– Jos tämän päivän pukit laittaisivat sarkatakin nurin päin päälleen ja risaisen naamarin naamalle, niin syytehän siitä nostettaisiin. Mutta ei silloin oltu niin turhan tärkeitä, Ahti naureskelee.

Joulumäntykin vilahtelee useimmissa vartioaseman jouluisissa valokuvissa.

– Pitihän siellä joulupuu olla tunnelmaa tuomassa ja me emännät huolehdimme, että sellainen on. Yhden kerran oli niin erikoinen juttu, että joukkueenjohtaja sanoi kahdelle partiopojalle, että tuokaapa saliin joulukuusi.

– Hehän otti sen käskyn tosissaan, mutta eihän Joosepissa kuusia ole missään. Jostakin Kiertämäjärveltä löytyi sitten kuusenkarahka, jonka he toivat sisälle. Siitä tuli sitten jotain sanomistakin, kun he myöhästyivät partiostakin sen kuusenhakureissun takia, naurahtaa Arja.

Vaikka joulua vietettiin Raja-Joosepin vartiolla, niin toki jokainen perhe vietti myös omat perhejoulunsa omissa asunnoissaan.

– Joulupukki kävi meidänkin kotona. Pukkina oli joku rajamies tai rajamiehen lapsi. Salmisen Lasse, rajamies, oli pari kertaa pukkina, ja ainakin kerran sitten rajavartijan lapsi, Mikkosen Vesa, oli pukin tamineissa, muistaa Sanna.

– Kyllähän meidänkin asunnossa laitettiin kaikki jouluruuat ja piparit paistettiin. Tein piparitaikinan valmiiksi ja kävelin pihan poikki töihin vartion keittiöön. Kun tulin takaisin, niin piparitaikinasta oli puolet syöty ja se oli sormenjälkiä täynnä, kun Sanna ja Jukka olivat sitä salaa syöneet. Kaasuhellahan siinä meidän huushollin keittiössä oli silloin ja vaatekomerossa oli 11 kilon varakaasupullo, hymyilee Arja.

– Tulee mieleen sekin aika, kun Raja-Joosepissa oltiin vielä aggregaattien varassa. Kaikki Raja-Joosepin emännät laittoivat kinkut samana iltana uuniin ja aggregaatti mykistyi. Sitä sitten kirvattiin, että akat paistaa kinkkuja liian kovalla teholla, naurahtaa Ahti.

Joulusauna kuului tietysti asiaan Joosepissa. Himangat eivät muista, että lämpenikö vartioaseman puurantasauna koskaan juuri jouluna, mutta kyllähän Joosepissa saunoja riitti, koska rivitalon alakerrassa oli sauna ja vanhan vartion kellarissakin oli sauna.

– Kesällähän se rantasauna lämpeni harva se ilta. Se oli meille lapsille tärkeä, koska saunan kautta pulahdettiin aina lampeen uimaan, kertoo Sanna.

– Oliko siinä rantasaunan lämmityksessä joku jupakkakin kerran. Joku virkaintoinen upseeri laittoi saunan oven lukkoon, ettei puita kulu, mutta vartiopäällikkö Leevi Sihvo sanoi, että lukko auki, kyllä täällä lapset saavat saunoa niin paljon kuin haluavat, muistelee Arja.

Vuonna 1977 syntynyt Sanna ihmettelee, kuinka mutkatonta siviilien elämä oli Raja-Joosepissa hänen lapsuudessaan.

– Vartion ovet olivat auki, eikä niitä perheiden ovia vaivauduttu lukitsemaan yöksi. Jooseppihan oli meidän mielestämme maailman turvallisin paikka. Nythän siellä on kaikki lukossa ja näyttää piikkilangatkin olevan sen vanhan vartioaseman ympärillä.

Kun koulutaksi toi Sannan Akujärven koululta vartioaseman pihaan, niin Sanna marssi vartioaseman pääovesta sisään ja meni äidin luokse keittiöön.

– Aivan pienenä nakkasin repun vain päivystäjän huoneeseen ja juoksin keittiöön syömään. Eikä kukaan varmasti kysellyt, että mitä sinä täällä teet, kaikkihan minut tunsivat.

Jotkut rajamiehet saattoivat olla vähän jäyhiä, mutta ei heistäkään kukaan pikkutytölle alkanut tiuskimaan.

– Tietenkin sitä aina katsoi, että ketä siellä on päivystämässä. Vartiopäällikkö Vierelän Tapsa jaksoi aina jututtaa meitä penikoita. Ja tulihan siellä tutuksi myös monet rajakoirat. Ne saksanpaimenkoirat oli meidän lasten kavereita. Erityisesti Salmisen Lassen rajakoirat tuntuivat niin mukavilta ja kilteiltä.

Himangan perhe muistuttaa, että raja-jooseppilainenhan se on myös Ivalon Rajajääkärikomppanian nykyinen päällikkö Jani Brännare.

– Janin perhe asui Joosepissa ja hänen isänsä oli siellä toimiupseerina. Jani oli ihan pieni, kun he muuttivat Joosepista Muonioon. Kun sitten myöhemmin Jani tuli käymään Joosepissa ja esittäytyi minulle, niin minä sanoin, että kyllähän minä sinut tunnen, kun olen sinua pitänyt sylissä vauvana ja siinähän sinä hamusit minun tissiä, Arja naurahtaa.

Raja-Joosepin lasten joululoma vierähti nopeasti, sillä he olivat paljon ulkona, eikä ulkona aika käynyt koskaan pitkäksi.

– Aina joku rajavartija aukaisi lingolla luisteluradan lammen jäälle. Ja vartioasemalta lähti kolmen kilsan hiihtolatu, jossa hiihdeltiin. Silloin oli lumisia talvia, joten koneen pukkaamiin lumikasoihin tehtiin vaikka minkälaisia lumilinnoja ja tunneleita. Siellä riitti aina tekemistä, vakuuttaa Sanna.

Talvella ei juuri pyöräilty, mutta kun kesäaika tuli, niin saattoi Sanna pyöräillä vartiolta rajan pintaan puomivartioasemalle. Jos isä oli töissä ”puomilla”, niin Sanna vei sinne isälle voileipiä pyörän tarakalla.

Ahti Himanka muistelee, että kyllä hän muutaman kerran oli töissä joulunpyhinä, päivystämässä, tai partioreissussa.

– Olihan siinä sellaista vaihtosysteemiä, että aika paljon poikamiehet olivat töissä joulunpyhinä, niin että me perheelliset saimme olla kotona. Kun tuli uusi vuosi tai juhannus, niin sitten ukkomieskin jouti olla töissä, sanoo Ahti.

– Jos partiovuoro osui vaikka jouluaatolle, niin eihän siinä muuta kuin vartioaseman pihassa sukset jalkaan, reppu ja rynnäkkökivääri selkään, ja suunta yleensä kohti Anteria. Ja alkuaikoina hiihdettiin pimeässä, kun eihän ollut olemassa mitään otsalamppuja. Ihmeen äkkiä sitä ihminen vain oppii kulkemaan pimeässä. Ja eihän metsässä koskaan säkkipimeää ole, sillä lumi ja taivas valaisevat aina.

Partioreissuilla ei tietenkään joulua vietetty, mutta toki repussa oli joulun seutuna eväänä joulukinkkua.

– Eväät oli ehkä vähän paremmat. Ja partiokämpässä paloi kynttilä, mutta olisihan se palanut muutenkin. Enpä muista, että minun partiokaverina olisi koskaan ollut niin harrasta miestä, että hän olisi lukenut kämpällä jouluevankeliumia. Helsingin Sanomia siellä saatettiin joskus lukea.

– Kun kuljin ensimmäisiä partioreissuja, niin repussa oli voiköntti, joka pakkasella jäätyi kivikovaksi. Siitä yritettiin lohkoa paloja leivän päälle. Eihän siinä muu auttanut kuin painella peukalolla sitä jäätynyttä voita leivän sisään. Ei se kovin hyvin levittynyt, mutta jäipähän ainakin peukalosta hyvä väri ja aromi leivän päälle. Myöhemmin alkoi sitten olla kaikenlaisia levitteitäkin, jotka pelittivät paremmin pakkasella kuin voi.

– Sanomalehtihän oli erinomainen partioväline monessa suhteessa. Kun kovassa viimassa hiihdettiin tunturissa tai pitkiä järven selkiä, niin monesti oli sanomalehtipaperia housujen sisällä, että sai suojata kalleimpansa. Paperi toppasi hyvin viiman, muistaa Ahti.

Kämpällä vanhan sanomalehden saattoi levittää pöytäliinaksi ryöttäiselle pöydälle ja toki sillä oli myös hyvä kuivatella saappaita, sukkia ja jalkarättejä.

– Parasta oli, jos sattui matkaan Hesarin paksu sunnuntainumero. Siinä oli sitten paljon lukemistakin iltapuhteiksi kämpällä.

Sanna-tytön mieleen jäi, että rajamiesten partiomatkat olivat pitkiä silloin, kun Ahti-isä oli rajajääkärinä.

– Kun isä lähti partioon, niin hän saattoi olla poissa viikon. Kyllähän niitä isiä aina odotettiin, että koska se tullee partiosta.

Hyvällä tuurilla saattoi joulunpyhinä päästä Koiravaaran tähystystorniin kahdeksan tunnin tähystysvuoroon.

– Koiravaaran tornissa oltiin aina partiokaverin kanssa. Aina toinen tähysti, jos vaikka se toinen otti vähän torkkujakin välissä. Kopissa oli isot lasi-ikkunat ympäriinsä, joten sieltä oli hyvät näkymät. Kesällä oli mukava katella isolla kiikarilla maisemia ja eläimiä, mutta talvella ei paljon muuta kattomista ollut kuin kuu ja tähdet. Jos vessahätä yllätti, niin pienemmät hädät hoidettiin siitä vain kaiteen yli. Koiravaaran tornissa oli muuten sähkölämmitys, joten ei siellä ollut hätää siinäkään mielessä.

– Kun aikoinaan sitä Koiravaaran koppia tuotiin helikopterilla vaaraan pystytetyn rautajalan päähän, niin minä olin sitä vastaanottamassa. Koskisen Martti oli siinä helikopterissa ja hän antoi kurkkumikrofonilla ohjeita lentäjälle. Minä seisoin alla ja siinä kun kopteri läheni ja roottori paukutti, niin alkoi jo tuntua, että ei tähän taida kaikki sopia, myhäilee Ahti.

Ahti Himangasta tuntuu, että hän sai olla rajavartijana juuri oikeaan aikaan. Nuoren ja hyväkuntoisen rajamiehen työpäivät kuluivat mukavasti partioreissuilla, eikä huono juttu ollut sekään, että naapurina oli Neuvostoliitto.

– Kaikkihan oli niin varmaa ja säntillistä Neuvostoliiton aikana. Ja naapurin puolella oli selvät säännöt. Pimeällä ei saanut taskulampullakaan valaista Neuvostoliiton puolta. Sinne ei saanut viedä poliittista eikä pornograafista kirjallisuutta, ja syömäveitten terän pituus sai olla enintään 10 senttiä.

Arja siivosi joskus raja-asemaa, kun siellä oli venäläisiä nuoria miehiä. Pöydällä oli Apu-lehtiä ja ehkä joku Hymy-lehtikin.

– Kaippa niissä lehdissä oli muutamia vähäpukeisten missien kuvia tai mitä lie. Kyllä ne poikaparat niitä lehtiä tutki. He nauraa hirisivät ja näyttivät sormella niitä kuvia toisilleen. Tottapa he ei Venäjän puolella olleet nähneet senkään vertaa naisen kuvia. Ja meidän pojat vitsaili, että onneksi ei ollut Anttilan postimyyntikuvastoja siinä pöydällä, kun niissähän oli niitä alusvaatekuvia, Arja muistelee.

Ahti sanoo, että toki hän muutaman kerran rajamiesuransa aikana näki, kuinka venäläiset partioivat omalla puolella rajaa.

– Se oli harvinaista, mutta ei tavatonta. Siikajärven aikana laskettiin kerran oikein myöhään keväällä polun pohjaa jäälle. Kaikkialla oli isoja pälviä ja jäässä oli jo ujeavantoja, mutta siinä polun pohjassa oli vielä lunta suksille.

– Meidän nokkaan haisi savu ja pian näimmekin, että siellähän naapurin puolella istuu kymmenen ukkoa kahvitulilla. Ne juoksi niin lähelle katsomaan kuin pääsivät, että miten Suomen kolleegoille kävi ja hukuimmeko me.

– Joskus naapuri vilkutti meille omasta tähystystornistaan. Ja jos näimme naapurin partion, niin laitettiin kättä lippaan. Santapäältä katselimme joskus, kuinka venäläiset elivät sitä omaa elämäänsä Moosesjärven rannalla kolhoosivartiossaan. Siellä oli lehmiä ja hevosia ja se oli kaikin puolin hyvin omavarainen paikka. Moosesjärvi on iso järvi ja siinä oli varmasti kalaa hyvin siihen aikaan.

– Kun katseli kiikarilla sitä Moosesjärven elämää, niin ihmisiltähän ne naapuritkin näyttivät ja he elivät sitä omaa arkeaan. Mitään jännitysmomenttia siinä ei kyllä siinä mielessä ollut, Ahti vakuuttaa.

Ahtin rajamiesaikana ei Raja-Joosepissa turvapaikanhakijoita nähty.

– Kyllähän me tiesimme, että jos joku rajanylittäjä kähisee semmoisen sanan kuin asylum, niin silloin alkaa tapahtua, mutta ei kukaan sellaista sanaa käyttänyt. Ja kun Neuvostoliitto romahti, niin Rajavartiolaitos oli suunnitellut asian niin, että mahdolliset turvapaikanhakijat ohjataan siihen Raja-Joosepin erotuspaikalle. Siellä oli paljon porokämppiä, joita pystyi lämmittämään. Ja eihän se aitauskaan huono ollut, siellä kaikki olisivat pysyneet tallessa, eikä kukaan olisi kadonnut metsään.

– Se oli sitä kylmän sodan aikaa, mutta eihän lapsi osannut sellaisia ajatella Joosepissa. Ei siinä rajan pinnassa asumisessa ollut mitään pelättävää. Ainoa mikä tulee mieleen on se, kun Tsernobylissä räjähti. Kun uutisissa sanottiin, että Venäjällä räjähti ydinvoimala, niin ei lapsi oikein osannut niitä välimatkoja ja asioita hahmottaa. Sitä vähän ajateltiin, että se säteily voi olla siinä rajan takana, mutta sehän oli tuhansien kilometrien päässä, sanoo Sanna.

– Muistan kyllä, kun etelästä kävi vieraita Raja-Joosepissa, niin jotkut naiset kauhistelivat, että hyi kauhia, miten täällä uskaltaa asua, kun Venäjä on tuossa lähellä. Mutta eipä koskaan tullut mieleenkään, että pitäisi jotakin pelätä, toteaa Arja.

– Jos huonoja puolia miettii, niin se oli huono asia, että yhteen väliin venäläiset osti Suomesta kaikki Ladat. Kun he sitten ajeli niillä Ladoilla Ivalosta Murmanskiin, niin heille sattui ojaanajoja tämän tästä. Aina oli joku ojassa Joosepin tiellä, tai eihän se alkuaikoina ollut edes tie, vaan sellainen vaarallinen ränni. Kai ne metsäänajot johtuivat siitäkin, ettei niillä venäläisillä kuljettajilla ollut ajokokemusta, sanoo Ahti Himanka.

– Ihme ettei sillä vanhalla Joosepin tiellä mitään pahempaa kuitenkaan sattunut. Tie oli kapea ja mutkainen, ja kelirikkoaikana saattoi tulla rekoille kahden viikon ajokielto. Venäläisrekat odottelivat parkissa rajan takana, että koska ajokielto päättyy. Se soratiehän olisi mylläytynyt ihan olemattomiin, jos sitä olisi rekoilla ajeltu silloin.

Ahti muistaa hyvin sen, kuinka venäläiset ajoivat rekoilla kalanrehua Pohjanmaan kettutarhoille. Rekkojen renkaat olivat usein melko sileät talvellakin, eli merkkiä ”Silestone”.

– Ne rekat oli täynnä turskanpäitä ja sellaista pientä kalaa kuin maiva. Meidän piti aukoa niitä rekkoja, ja ottaa muka analyyssi niistä rehuista. Maivoja tippui pitkin Joosepin pihaa ja sitten ketut tuli niitä syömään.

– Joosepissa olikin lopulta monta kesyä kettua ja kettupoikueet asuivat halkopinon alla. Mikko-kettu tuli niin kesyksi, että se tuli sisällekin. Myöhemmin Mikon nimeksi piti vaihtaa Mikaela, kun huomasimme, että sehän onkin poikakettu.

– Se oli Joosepin lapsista jännää, kun venäläiset rekat ajeli ohi. Me seisoimme tien laidassa ja venäläiskuskit heitteli meille karkkia. Se oli jotain, kun sai venäläisiä karkkeja venäläisissä käärepapereissa, naurahtaa Sanna.

Yhteen väliin kulki vuorobussi Ivalon ja Murmanskin väliä. Bussia ajeli venäläinen kuljettaja. Himangat muistelevat, että taisipa olla joskus niinkin, että venäläinen kuski heitti saman tien vartioaseman postin päivystäjälle.

– On se ollut huoletonta ja hyvää aikaa, kun Rajavartiolaitoksen postikin uskottiin venäläiselle kuljettajalle. Tänä päivänähän tuommoinen olisi jo maanpetos vähintään...

Ahti Himanka arvelee, että kaikki on rajavartijan ammatissa niin muuttunut ja teknistynyt, ettei hän varmaan osaisi Raja-Joosepissa tehdä enää mitään, jos yhtäkkiä kutsu kävisi palvelukseen.

– Ruokapöytään ehkä osaisi kävellä, mutta ei muuta.

– Vartioaseman pihalla näyttää kasvavan se kuusi, jonka aikoinaan istutitin sinne. Se on minun muistomerkki Joosepissa. Sekin liittyy jouluun sillä lailla, että joskus siihen asenneltiin jouluvaloja, mutta yhtenä jouluna kisurat kävivät kuopimassa jouluvalot sarviinsa.

Ahti laittaa puhelimestaan soimaan puhelimensa soittoäänen. Sieltä kuuluu hirveä peltien räminä.

– Se on Pietarilan kaminan luukun avaamisen ääni vanhojen aikojen muistoksi. Partiokämpillä oli kaminat ja ne oli niin hyviä, että pieni kämppä lämpeni nopeasti.

Himangat sanovat, että heillä on Raja-Joosepista kaiken kaikkiaan lämpimät muistot. Arja ja Ahti tuumailevat, että kyllä kai se Jooseppi oli hyvä paikka, koska siellähän he viihtyivät myös loma-aikana. Kun hillat kypsyivät, niin ei muuta kuin kumisaappaat jalkaan, eikä siinä askel painanut, kun saatettiin kävellä ämpäreiden kanssa vaikka Alakiertämälle.

– Itkun kanssa minä Joosepista muutin pois. Unissani minä vieläkin olen Raja-Joosepissa, sanoo Sanna.