Kolumnit

Seurakunnan viikon kirje: Pienenevä seurakunta – suurempi kutsumus?

Enontekiön seurakunnassa olemme pysähtyneet katsomaan tulevaisuuteen. Väestön vähetessä ja tilojen vanhetessa pohdimme, miltä seurakuntamme näyttää vuonna 2040. Riittävätkö resurssit? Tarvitaanko kaikkia nykyisiä tiloja? Olemmeko enää itsenäinen seurakunta?

Evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta kyse on laajemmasta murroksesta. Kaikissa Pohjoismaissa kirkkojen jäsenmäärät ovat laskussa. Mutta mitä tämä tarkoittaa meille – paikallisille työntekijöille, vapaaehtoisille ja seurakuntalaisille?

Yle kertoi toukokuussa uutisen, että Uruguayn entinen presidentti José Mujica on kuollut. Häntä on tituleerattu maailman köyhimmäksi presidentiksi. Vaikka hän luopui vapaaehtoisesti presidentille varatuista ylellisyyksistä, hän ei pitänyt itseään köyhänä. Kun toimittaja kysyi, mitä hän ajattelee tuosta tittelistä, Mujica vastasi: köyhä on se, joka tarvitsee paljon. Se, joka tyytyy vähään, ei ole köyhä – hänellä on riittävästi.

Jos me uskallamme tyytyä vähempään, voimme ehkä löytää jotakin enemmän.

Jeesus sanoo: “Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.” Kun pyydämme Jumalalta tulevaisuutta seurakunnallemme, joudumme ehkä myös itse muuttumaan. Karsimaan, jotta juuret vahvistuvat.

Kun pohdimme resursseja, on tärkeää muistaa, että meidän suurin ja tärkein resurssi ei ole taloudellinen vaan henkinen ja hengellinen. Kyse ei ole vain siitä, mitä meillä on ja mitä me omistamme. Vaan sen sijaan kyse on siitä, miten huolehdimme ja välitämme toisistamme. Miten kannamme paimenuutta Enontekiöllä. Ja tuo paimenuus yhdistää kaikkia Jumalaa palvelevia. Ja ajattelen, että jokainen meistä kutsuttu paimeneksi tälle alueelle. Pitämään huolta laumastaan. Kantamaan vastuuta tokasta.

Meillä Enontekiöllä paimenuus näkyy arjessa: työntekijöissä, jotka tekevät enemmän kuin vaaditaan. Ajattelen Eijaa, Heikkiä ja Sointua ja sitä huolenpitoa, joka ei jää sanoihin vaan näkyy teoissa. He ovat valmiita heittäytymään, jotta elo voisi hyvin.

Ajattelen vapaaehtoisia, jotka hiljaisesti mutta vahvasti ylläpitävät seurakunnan elämää. Te, jotka avaatte kirkon ovia, ruokitte seurakuntaa, avustatte jumalanpalveluksessa, kolaatte pihaa, teette käsitöitä, maalaatte aitaa, teette avustustyötä, järjestätte tilaisuuksia, istutte hautajaisissa vierellä ja johdatte seurakuntaa sekä paljon muuta. Näissä teoissa elää seurakunnan ääni – hiljainen mutta vahva Pyhän Hengen sydämenlyönti.

Asettuessamme rukoukseen seurakunnan tulevaisuuden puolesta, meidän on hyvä pitää mielessä, että rukous voi olla vaarallinen asia. Rukous ei muuta vain meitä ympäröivää maailmaa, vaan usein se muuttaa ensin meitä. Kun siis huokailet ja rukoilet muutosta seurakunnalle, ole valmis siihen, että sinut kutsutaan osaksi Jumalan työtä.

Kirjoittaja on Enontekiön seurakunnan kirkkoherra.