Kolumnit

Vesa Pellikan kolumni: Kirja vei keskiajalle, vaikka istuin särkyneellä penkillä 1980-luvun Kolarissa

Kolarin kirjasto täytti viime vuonna 100 vuotta. Oma urani kirjaston asiakkaana alkoi luultavasti kuusi- tai seitsemänvuotiaana vuonna 1974. Kirjasto sijaitsi uudessa peruskoulussa toisessa kerroksessa.

Pieni kapea ja pitkä tila. Täynnä kirjahyllyjä, etuosassa lehtiosasto ja rivi tuoleja. Kaikki oli riveissä, tilaa ei ollut enempään. Tunnelma oli ahdas, mutta se tuntui kodikkaalta ja hiljaisuus oli rauhoittavaa. Kirjastosta tuli minulle se paikka, johon olen aina hakeutunut, asuessani myös muilla paikkakunnilla.

Kerran 2000-luvun alussa olin oppaana Tukholman vanhassa kaupungissa, vaikka en ollut siellä koskaan ennen käynytkään, olin vain lukenut.

Kirjastoilla oli joskus kampanja, jossa luki, että kirjasto on ovi uusiin maailmoihin. Minun kohdallani se piti paikkaansa. Olin lukemalla murtanut ajan ja paikan rajoitteet ja samalla olin murtanut omat rajoitteeni. Muistini oli hyvä. Tiesin tarkasti asioita, vaikka en ollut koskaan niitä nähnytkään. Kerran 2000-luvun alussa olin oppaana Tukholman vanhassa kaupungissa, vaikka en ollut siellä koskaan ennen käynytkään, olin vain lukenut. Opastin sujuvasti ”...tässä oli pankki vuonna 1768 ja vastapäätä oli ja on näköjään vieläkin Kryp in -kapakka, joka nykyään tosin vaikuttaa fine dining-ravintolalta...” (Tieto oli lähtöisin C. M. Bellmanin runosta Fredmanin epistola nro 23.)

Kolarin kirjaston etupihalla eräänä lämpimänä kevätpäivänä istuin penkillä, josta oli joku potkinut etujalat pois.

Kirjasto vei ja tutustutti minut 1700-luvun outoon ja samalla tuttuun aikakauteen. Tornionjokilaakso on viimeinen jäänne kustavilaisen ajan Ruotsista. Ihmisten ajattelussa ja toiminnassa oli jäänteitä siitä menneisyydestä, jonka kaikki muut olivat jo unohtaneet Suomessa ja Ruotsissa. Meidän yhteisestä menneisyydestämme.

Kolarin kirjaston etupihalla eräänä lämpimänä kevätpäivänä istuin penkillä, josta oli joku potkinut etujalat pois. Selkänoja seinää vasten ja hieman takakenossa istuin ja luin Umberto Econ Ruusun nimen ensimmäiset sata sivua. Kirja vei minut keskiajalle, 1300-luvulle, vaikka istuin särkyneellä penkillä 1980-luvun Kolarissa. Tunsin kirjan viittaukset Sherlock Holmesiin. Latinan lainaukset kuten In principio erat Verbum ajoivat minua haluun oppia enemmän eurooppalaisesta historiastamme. Ruusun nimen tapahtumapaikkana kirjassa oli kirjasto. Kirjasto on samalla sekä ovi että avain maailmaan. Halusin tietää kaiken, kuten William Baskerville tuossa Econ kirjassa.

Aurinko paistoi ja lämmitti. Muistan tuosta hetkestä sen, että nostaessani katseen kirjasta katsoin keväistä pienilehtistä koivua ja tunsin tuulen, joka kävi lenseästi lännestä – olin kiistämättä onnellinen.

Kirjoittaja on kolarilainen lukion rehtori, historian ja yhteiskuntaopin lehtori ja kirjoittamisen harrastaja.