Kolumnit

Vesa Pellikan ensimmäinen kolumni: Isämme

Suomen historia nähdään usein irrallisena maailman ja Euroopan historiasta. Suomessa on ollut ja on vieläkin tapana selittää lähes kaikki muutokset sisäisillä syillä. Asiat selitetään irrallaan maailmanhistorian tapahtumista.

Miten voi laajentaa näkemystä historian tapahtumiin? Vastaus on yksinkertainen. Lukemalla. Lukeminen kannattaa ja auttaa aina näkemään asiat laajemmin kuin avaimenreiästä tirkistely.

Muutama vuosi sitten luin itävaltalaisen Arno Geigerin kirjan Vanha kuningas turvapaikassaan. Kirjassaan Arno pohtii isänsä elämää ja samalla omaansa siirtyessään omaishoitajaksi isälleen, joka sairasti alzheimeria.

Sairaus vaihtaa osat pojan ja isän välillä. Pojasta tulee holhooja isän elämän loppuun saakka.

Mitä pidemmälle luin kirjaa, tuli aihe ja tarina yhä lähemmäksi itseäni. Kirja oli vaikuttava kuvaus muistista ja muistamisesta. Sairastaessaan muistisairautta isä saattoi keskustella terävästi ja hetken kuluttua muistikuvat olivat sekavia. Toisaalta aivan absurdeja kertomuksia oli myös mukava kuunnella.

Kirjaa lukiessa aloin ymmärtämään, että vaikka Arno Geiger syntyi ja eli Itävallassa Bregenzissä aivan keskellä Eurooppaa Alppien keskellä ja itse olen syntynyt perifeerisessä Länsi-Lapissa, näistä eroista huolimatta meitä alkoi yhdistää monta seikkaa.

Isäni ilmoittautui rintamapalvelukseen vuonna 1942 ja hän aloitti sotaretkensä JR12/I Kiestingissä. Rintamavastuu oli silloin siirtynyt saksalaisille. Lukiessani kirjaa pohdin, että oliko Geigerin isä ollut Pohjois-Suomessa XXIII vuoristoarmeijassa, jossa oli paljon itävaltalaisia. Oliko siellä suonreunassa marssitauolla kaksi nuorta miestä, jotka istuivat syksyn ensimmäisissä pakkasissa, katsoneet toisiaan ja ihmetelleet, että mitä ihmettä me täällä oikein tehdään. Geiger olisi ihmetellyt varmasti vielä enemmän asiaa, olihan hän kaukana kotoaan.

Näin suuret historian tapahtumat henkilökohtaistuvat. Isämme olivat osa valtavaa sotakoneistoa syvällä Neuvostoliitossa. Tuskinpa kumpaakaan oli sotaretki erityisemmin kiinnostanut.

Isäni sairastui myös alzheimeriin, ja samalla hänen muistinsa alkoi sulkeutua hitaasti meiltä muilta. Loistava jutunkertoja alkoi hävitä pikkuhiljaa, ja vain lyhyitä välähdyksiä vanhasta isästä tuli esiin, ja nekin alkoivat pikkuhiljaa vähetä ja poistuivat lopulta.

Arno Geigerin kirjassa hänen isänsä sodan jälkeen siirtyi kunnan virkamieheksi ja hän halusi elää hiljaista ja rauhallista elämää. Hän ei halunnut käydä mitenkään erityisemmin missään matkoilla, vaan vietti lomatkin kotona puuhastellen aina jotakin pientä.

Samaistuin siihenkin kirjan tapahtumiin, sillä isänikin vietti Kolarissa elämänsä alusta loppuun, vain sotavuodet hän oli poissa. Hänen suuhunsa sopiikin hyvin sanonta, että missä ihmisen on parempi olla lomalla kuin kotonaan. Arno ja minä pohdimme molemmat isiemme kotiseuturakkautta, joka oli lähes nurkkakuntaisuutta, johon saattoi löytyä selitys heidän yhteisistä sotakokemuksistansa.

Kirja palautti minut takaisin eurooppalaiseksi ja tunsin suurta kohtalonyhteyttä Arno Geigeriin. Hän kuvasi isäänsä ja samalla miljoonia eurooppalaisia, jotka olivat eläneet 1900-luvun alun kuohunnat, ensimmäisen maailmansodan lopun aiheuttamat ongelmat ja tietysti kommunismin ja natsismin, joiden tavoitteena oli tuhota ns. porvarillinen maailma ja arvot sekä muuttaa maailma henkisesti kuolleeksi. Tämä tuhotyö aiheutti hänen isälleen, ja heidän sukupolvilleen halun tiukasti kiinnittyä talonpoikaisen elämänmuodon rippeisiin. Ripustautuivat niin tiukasti, että elämästä tuli yltiösovinnaista ja sanoisinko jopa tylsältäkin vaikuttavaa. Toisaalta se oli meille lapsille turvallinen ja hyvä kasvuympäristö. Sitä vastaan sai nuoriso kapinoida myöhemmin kuusikymmentäluvulla. Tämä kuulostaa tutulta minullekin.

Sotien jälkeen jäljelle jäi vain uudelleen rakentaminen ja rippeiden kokoaminen siitä henkisestä perinnöstä, jota jäi jäljelle.

Kirjassa lopulta selvisi, ettei isämme voineet tavata sotavuosina. Arno Geigerin isä kun suoritti rintamapalvelunsa Italian rintamalla Saksan armeijassa.

Kirja avasi minulle uuden henkilökohtaisen näkökulman Eurooppaan ja todisti taas saman vanhan totuuden, että ihmiset ovat samanlaisia ympäri maailman.

Lukeminen kannattaa aina.