Muualta Lapista

Damastiteriä ja kivivasaroita – Pellolaisen kyläseppä Toivo Jaarasen työtä arvostetaan ympäri maailmaa

Valtimolta aikoinaan Pellon Turtolan kylään päätynyt Toivo Jaaranen on seppä jo 4. polvessa. Yrittäjänä hän aloitti 2.6.1972, jolloin hän vei nimismiehelle ilmoituksen Turtolan Konepajan perustamisesta.

– Olen asutustilallisen poika, jonka kotona viljeltiin maata ja pidettiin karjaa, kertoo 85-vuotias Toivo Jaaranen.

Maanviljelijän ammatti ei kuitenkaan kiinnostanut, niin kuin äidin suvun puolelta tutuksi tullut sepän työ. Kun 1970-luvun vaihteessa oli Ylitorniolla hitsauskurssi, hän haki sinne ja pääsikin. Siellä hän oppi hitsauksen, mutta myös metallin käsittelyn.

Opettajan kannustamana hän perusti yrityksen ja ryhtyi kyläsepäksi.

Kurssin käytyään hän teki sopimuksen Keskon kanssa ja ryhtyi tekemään moottorikelkkojen rekiä. Työtä oli niin paljon ja tahti niin kova, että Jaaranen joutui palkkaamaan kaksi hitsaria.

– Innostusta tähän pitää olla, eikä auta antaa periksi, neuvoo Jaaranen sepäksi haluavia.

Nykyisin on jo paljon tietoa tarjolla. Silloin kun hän tätä työtä opetteli, ei ollut tietokoneita ja kaikki piti oppia ”kantapään kautta”.

– Alkuun ei minulla ollut muuta kuin hitsaustyökalut. Lääkäri kuitenkin varoitteli, että jos aion elää pitkään, niin hitsaus täytyy jättää vähemmälle, Jaaranen kertoo.

Hän otti varoitukset tosissaan ja lähti puolitoistavuotiselle sorvauskurssille Matarenkiin ja hankki sen jälkeen myös pajatyökaluja

Sorvauskurssin jälkeen toinen kovatahtinen työ oli näiden vuosikymmenten aikana palkintopokaalien kuppien eli ”jalustojen” tekeminen.

– Painosorvasin kupit kuparista. Seitsemän vuoden aikana tein niitä noin 100 000 kappaletta pellolaiselle pokaalifirmalle. Niitä tehtiin yötä päivää, pyhää arkea, hän kertoo ja esittelee vieläkin pajan toimistosta löytyviä kuppien malleja.

Jaaranen on osallistunut myös Kanada-maljan eli kuuluisan ”Pojan” korjaus- ja uudistustyöhön hopeaseppämestari Seppo Sankilan tiimissä 1990-luvulla.

Kun puukon teristä puhutaan, niin sepän puheessa vilahtavat sanat ”pulveriteräs”, ”molekyylit”, ”Monel-metalli” ja ”kiderakenne” ja ”takomalämpötila”, mistä tavallinen ihminen ei ymmärrä yhtään mitään.

Jaaranen aloitti tekemään puukonteriä vuonna 1994. Hän kertoo, että hänen käsistään on maailmalle lähtenyt kymmeniä tuhansia teriä. Jaarasen erikoisuutena on Väylä Damastiterä, jonka nimi on peräisin Turtolan kyläläisiltä.

– Eikä sitä uskalla mennä muuttamaan, arvelee Jaaranen naurahtaen.

Damastiterä välkkyy sinisen, vihreän, ruskean ja kullan värisenä. Terää taotaan jopa sadoista eri kerroksista erilaista metallia. Nimi juontaa juurensa syyrialaisesta Damaskoksen kaupungista, jossa taottiin alkuperäiset damaskusteräksestä valmistetut miekat ja terät.

Perinteisesti taotuissa damastiterissä on hiiliterästä, puhdasta rautaa, nikkeliterästä, Monel-metallia ja kuulalaakeriterästä. Ainesosat eivät Jaarasen mukaan ole salaisuus, ainoastaan tekotapa ja takominen. Puukon terän kumpikin puoli on erilainen ja ainutlaatuinen.

– Nämä ovat kaikki uniikkituotteita, joita arvostetaan, toteaa Jaaranen.

Hän muistuttaa tulevia seppiä, että ymmärtävät hinnoitella tuotteensa oikein. Käsityöllä on käsityön hinta.

Puukonterät menevät pääasiassa suoramyyntinä maailmalle ja yksityisille puukontekijöille. Oulussa ja Pietarsaaressa on liikkeitä, jotka myyvät hänen valmistamiaan teriä. Myös presidentti Sauli Niinistö on vierailullaan Sodankylässä saanut kunnan lahjoittaman puukon, jossa on Jaarasen takoma terä.

Puukkoja ei Jaaranen ole koskaan itse tehnyt valmiiksi asti.

– Pitäisi olla laitteita lisää siihen työhön. Suutari pysyköön lestissään.

Kivivasaroiden tekijä Jaarasesta tuli, kun hänet istutettiin samaan pöytään GTK:n ylijohtajana toimineen Aarne Laitakarin kanssa 1980-luvun vaihteessa. Tämä oli silloin vierailulla Pellossa.

– Laitakari oli sitä mieltä, että edellisen tavaran toimittajan laatu oli huonoa. Vasarat olivat joko liian kovia tai liian pehmeitä, ja niitä oli pakko ostaa vähintään 1000 kappaletta kerrallaan, kertoo Jaaranen.

– Ei siitä ensin mitään tullut, kun en teräksestä tiennyt yhtään mitään, hän muistelee.

Onneksi hän sai työhön mukaan Oulun yliopiston metallurgian laitoksen, joka otti testiin koekappaleet ja näin niihin saatiin kolmannella kerralla oikea kovuus.

Vasaroita menee tällä hetkellä sekä Suomen että Ruotsin yliopistojen ja korkeakoulujen lisäksi isoille kaivosyhtiöille Suomeen, Ruotsiin ja muihinkin maihin.

– Yksityiset henkilöt saattavat pitää vasaran hintaa vähän korkeana, mutta joskus isä heltyy, kun geologiksi valmistuva tytär pyytää tällaista valmistujaislahjaksi.

Hän arvelee, että on ainoa koko Euroopassa, joka tekee kivivasaroita käsityönä. Yhdysvalloista löytyy tekijöitä, mutta vasarat ovat toisenlaisia.

Puskaradio taitaa olla tämän kyläsepän tehokkain mainosväline.

– Luulen, että olen selvinnyt alle satasella, mitä olen mainontaan laittanut näiden 50 vuoden aikana.

– Kun ahjo kylmenee, niin kyllä se taitaa sitten olla siinä, Jaaranen vastaa, kun kysyn jatkajaa. Tytär on Keski-Suomessa ihan muissa töissä.

– Ei tähän kannata palkata ketään. Jos joku ilmaiseksi tulisi, niin saattaisin minä opettaa, hän kuitenkin toteaa.