Kolumnit

Timo Kurki tarinoi: Pyhäaamun rauha

Istumme sunnuntaina Elsin kanssa aamukahvilla ja katselemme ikkunasta takapihalle. Sataa lunta, isoja hiutaleita. Muistelen kun lapsuudessani seison ulkoportailla ja katson sähkövalon kirkastamia putoavia lumihiutaleita. Ne ovat suuria, ja vähän aikaa niitä tuijotettuani minusta tuntuu, että hiutaleet pysyvät paikallaan ja itse nousen ylöspäin samoin kuin piha ja puut ja rakennukset.

Kysyn Elsiltä, muistaako hän kun Söderfalkin Leevi täytti seitsemänkymmentä vuotta asuessaan Ruotsin Kaaresuandon Viktoria-hemmetin vuokra-asunnossa. Elsi muistaa, että hän teki Leeville täytekakun, jonka veimme mukanamme tuolle Suijavaarassa jo tutuksi tulleelle vanhukselle, lapsettomalle leskimiehelle, joka puhui hyvää suomea ja saameakin tornionlapin murteella. Suijalaisilla oli ennen vanhaan ollut paljon yhteyksiä Kelottijärven Saarenpäähän. Matti Vasara-Kelottijärven monilukuisasta lapsikatraasta oli Suijavaaraankin riittänyt asukkaita. Luurens Kelottijärven ja Miina Rantatalon sukujuhlassa vuonna 1998 kokoonnuttiin yhteen ihmettelemään näitä sukuyhteyksiä yliperäläisten kesken.

Matto oli naulattu kiinni lattiaan, jotta se pysyisi paikoillaan, kun isäntä siinä keinutteli.

Mutta nyt kerron Lars Leevistä, joka ei suoranaisesti ollut läheistä sukua kelottilaisille, mutta hän oli kertonut tarkennuksia, joita sukutarinaan oli hyvä lisätä. Hän asui aiemmin vanhassa talossa Suijavaaran kylässä. Vaaleanvihreäksi maalatun talon arkkitehtuuri noudatti perinteistä lapintalon mallia. Ulkoporstuan ovi avautui sisälle päin. Olihan se käytännöllistä talven tuiskuissa, kun oven avaaminen sitä myöten helpottui. Isossa pirtissä oli pöydät ja penkit ja hellä ja piisi. Mukavuutta lisäsi keinutuoli. Se oli asetettu vinosti peränurkasta ovelle päin itsekudotun räsymaton päälle. Matto oli naulattu kiinni lattiaan, jotta se pysyisi paikoillaan, kun isäntä siinä keinutteli.

Nyt Leevi täytti siis seitsemänkymmentä vuotta. Istuimme ja puhelimme vähän ja rauhallisesti. Leevi keittää sitten kahvin ja touhuaa siinä ja ottaa kupin ja fain, jolle kaataa kahvia. Ottaa sokeripalan ja ryystää kahvia faista, ja met istuma hiljaa ja kattoma.

Onkohan Leevi suuttunut jostakin, kun ei vieraille tarjoile? mietin itsekseni. No kun Leevi sitten oli itse juonut, niin löytyi kupit ja fait meillekin ja pääsimme juomaan ja kakuttelemaan.

Kahvi juodaan faista, ei koskaan kupista, jos ei halua itseään pidettävän omituisena.

Se erikoinen tapaus oli päässyt minulta unohtumaan, mutta viime vuonna löysin kirjan, joka nosti muiston uudelleen mieleeni.

Kirja oli taiteilija-etnotutkija Ossian Elgströmin matkakertomus vuodelta 1919 jutaavien Kaaresuandon lappalaisten mukana Kummavuopion kautta Tromsan seuduille poroelon kanssa. Kummavuopiossa hän viipyi vaimonsa kanssa jonkin aikaa ja tutustui muun muassa Sakko Kelottijärveen, joka oli Olga ja Matias Raattamaan renkinä, ja joka oli Kelotti-Luurensin nuorin veli. Tuossa kirjassa Elgström käsittelee myös tunturimaailman asukkaiden elämää ja tapoja. Kahvistelulla on suuri sija sikäläisten ihmisten päivittäisessä elämässä. Elgström kaavailee kirjoittavansa Ruotsin turistioppaaseen luvun, jossa annetaan matkailijoille tietoja ja ohjeita myös kahvisteluun.

Ossian Elgström kirjoittaa:

”Kahvi juodaan faista, ei koskaan kupista, jos ei halua itseään pidettävän omituisena.

Juuri nyt yllä olevaa kirjoittaessani tulee mieleen, että minun pitäisi itse asiassa julkaista pieni kokoelma sosiaalisia sääntöjä napapiirin yläpuolella matkustavien ja turistien käyttöön, ehkä voisin saada Ruotsin matkailuyhdistyksen julkaisemaan sen?

Mutta palataksemme tunturiväen kahvinjuontiin, emäntä/isäntä juo aina ensimmäisen kupin, luultavasti vakuuttaakseen vieraat, ettei kahvi ole myrkytetty. Toiset odottavat toimettomina, kunnes emäntä on juonut aloitusannoksensa ja sitten heillekin tarjotaan.”

Siinähän se selitys Suijan Leevin vanhanaikaiselle tarjoilujärjestykselle on. Ja tuo mielenkiintoinen matkakertomus oli antikvaarissa hintaan 86 euroa. Oli melko suolainen hinta, mutta kirja sisältää paljon tietoa ja somia piirroksia ja vesivärimaalauksia. Kirja on ruotsinkielinen, vaikka sen nimi on Lappalaiset.

Lumihiutaleiden katselu sunnuntain aamukahvilla johti tähän ajatuksenjuoksuun. Leevikin on jo kaksikymmentä vuotta sitten päässyt taivaan kotiin, ja sisäänpäin avautuvan ulko-oven suojaksi on rakennettu porstua.

Kirjoittaja on Kaaresuvannon koulun entinen opettaja ja enontekiöläinen kulttuurivaikuttaja. Enontekiön Sanomat julkaisee hänen tarinoitaan tämän vuoden aikana.