Muualta Lapista

Ivalolaisen Ossi Saniolan rajamiespolku on kulkenut Virtaniemestä Frontex-joukkoihin eri puolille Eurooppaa

Ivalon miehestä Ossi Saniolasta tuli kesäkuussa 2020 osa Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin pysyviä rajavartiojoukkoja.

– Virtaniemen rajavartioasemaltahan se minun rajamiespolku nuorena miehenä alkoi yli 20 vuotta sitten. Ja sitten kun Virtaniemi loppui, niin tulin Ivaloon valvontaryhmään, josta tuli myöhemmin Ivalon rajavartioasema. Välillä kävin Suomenlahden merivartiostossa neljän vuoden verran ja viimeiset työtehtävät ennen Frontexiin siirtymistä minulla olivat Rajan rikostorjuntapuolella Rovaniemen esikunnassa.

– Ja itseasiassa meillä oli kotikin Rovaniemellä ja olin rovaniemeläinen ennen Frontexiin lähtöä, mutta ivalolainenhan minä aina olen sisimmässäni, painottaa 46-vuotias Saniola.

Ossi Saniola tekee eurooppalaisena rajavartijana Frontexissa viiden vuoden pestiä.

– Tämä menee niin, että olen virkavapaalla ja EU-komissio maksaa palkan. Itseasiassa olen Euroopan unionin virkamies tällä hetkellä. Tosi paljon tässä on kierretty Eurooppaa, olen ollut niin Unkarissa, Kroatiassa, Liettuassa, Slovakiassa, Kreikassa kuin Bulgariassakin. Ja nyt viimeksi ennen lomalle tuloa Inariin olin merirajalla Lampedusan saarella Italiassa. Sehän onkin hyvin vilkas raja, jonka kautta tulee maahanmuuttoa Eurooppaan Tunisiasta ja Libyasta.

Saniolan perhe asuu Espanjan Malagassa ja siellä tyttö käy suomalaista koulua.

– Minulla on perheen tuki tähän työhön, eihän tästä muuten mitään tulisikaan. Kun työ vie minua rajalta toiselle, niin en minä kuitenkaan missään vartioaseman lattialla nuku, vaan saan varata oikean asunnon, missä voi asua. Pidemmillä vapailla menen perheen luokse Espanjaan. Asuimme vuoden myös Ateenassa, jossa tyttäremme kävi kansainvälistä koulua.

Ossi Saniola kuuluu ensimmäisiin Frontexin pysyviin rajavartiointijoukkoihin valmistuneisiin. Frontex on vuonna 2004 perustettu virasto, joka avustaa ja tukee Euroopan unionin jäsenvaltioita ja Schengen-yhteistyöhön osallistuvia maita suojelemaan ulkorajoja.

– Tarkoituksena on, että EU tekisi myös itse omille rajoilleen jotain, ettei kaikki olisi pelkästään yksittäisten jäsenmaiden vastuulla. Minulle oli heti selvää, että haluan mukaan ensimmäiseen saapumiserään, jotta pääsen näkemään, minkälainen se eurooppalainen rajavartiokoulutus oikein on.

Saniola tuumailee, että hän ei ole koskaan kaihtanut uusiin työtehtäviin hakeutumista.

– Minä olen kai semmoinen tyyppi, joka oikein haluaa pois omalta mukavuusalueeltaan katsomaan mitä kaikkea muuta on tarjolla. Elämänasenteeni on sellainen, että pitää tehdä nyt sitä mikä kiinnostaa, eikä jossitella ja ajatella, että ehkä sitten joskus myöhemmin. Sehän on sillä tavalla, että jos aina vain lykkää uusia haasteita tulevaisuuteen, niin lopulta huomaa olevansa eläkeläinen ja silloin on turha enää suunnitella ainakaan työelämän kuvioita.

Saniola laskee, että hänellä on Frontex-sopimusta jäljellä puolitoista vuotta.

– En ole vielä päättänyt, että jatkanko, jos lisäpestiä tarjotaan, vai tulenko takaisin Lapin rajavartiostoon. Toki olen kyllä tyytyväinen työhöni Frontexissa, eikä voi väittää, etteikö siellä olisi tarjolla mielenkiintoisia työtehtäviä.

Saniola pohtii, että Välimeren yli tuleva ihmissalakuljetus ei sinänsä poikkea siitä ilmiöstä mitä vaikkapa jossakin Rajajoosepissa yritettiin viitisentoista vuotta sitten.

– Sehän on aina kuulunut kuvioon, että rikolliset etsivät uusia väyliä mistä päästä yli. Näinhän oli aikanaan länsirajallakin, kun jopparit kulkivat rajan yli.

– Kun yksi paikka saadaan torpattua, niin sen jälkeen he kokeilevat toista, mutta tähän kaikkeen Frontex varautuu ja on valmiina. Sillä tavalla maailma on tietysti muuttunut, että sosiaalisen median kautta tieto leviää hetkessä. Somessa on salamannopeasti ihmissalakuljettajien viesti siitä, että mitä kautta nyt voi yrittää ja niitä viestien lukijoitakin voi olla satojatuhansia.

Kiinnostus rajavartijan töitä kohtaan syttyi jo poikasena, kun Ossi oli partiolaisena tunturilippukunta Tunturisusissa.

– Olimme lähdössä hiihtovaellukselle Raja-Joosepista Kiilopäälle. Lippukunnan johtaja oli Inarin seurakunnan nuorisonohjaaja Anitta ”Anis” Kuusinen.

– Ennen vaellukselle lähtöä Anis oli järjestänyt meille Rajan esittelytilaisuuden. Raja-Joosepin vartiopäällikkö Tapani Vierelä piti meille luennon oikein karttojen kanssa siinä vartioaseman pihalla. Olin 13-vuotias ja se Tapsan esitelmä, kun pitkänhuiskea rajavartiomestari siinä kantavalla baritoniäänellään esitteli karttakepin kanssa karttojaan, teki vaikutuksen, ajattelin, että tuossahan se vasta julma jätkä on.

– Ja siinä samaan aikaan teki pihalla partio lähtöään moottorikelkoilla rajaa partioimaan. Minusta tuntui, että tämähän se paikka on, tuolla vaan rajamiehet pyyhkii menemään ja ajelee kelkoilla, tuotahan minäkin haluan tehdä isona.

Ossi Saniolan mietteet menevät nuoruuden partioharrastukseen.

– Sehän oli se Aniksen vetämä partio aikamoista sissitouhua. Oli silläkin varmaan vaikutusta siihen, että hain varusmieskoulutukseen Ivaloon, ja se on varma, että juuri partio kasvatti meikäläistä oikeaan suuntaan. Minä olin turhankin vilkas ja kaikkialle ehtivä poikanen lapsena, mutta partiossa oppi vastuuta ja siellä sai mielekästä tekemistä.

– Tulee mieleen, kuinka oltiin seiskaluokan aikana riihityksellä Uudenjoen kämpän takamaastossa. Kun oli päivä hiihdetty ja tehty erätaito- ja ensiapurasteja, niin se illan viimeinen rasti pimeässä oli se, että rakentakaapa hätämajoitus, eli tehkää itsellenne lumikuoppa.

– Jos ajattelen tätä päivää ja vaikka omaa 13-vuotiasta tytärtäni tuollaisella riihityksellä. Jos pitkän päivän päätteeksi tarjotaan vielä yörasti, jossa sanotaan, että huoltakaa itsenne ja tehkää majoite lumihankeen, niin olisihan tuo aika jäätävä kombo. Eli siinä Aniksen vetämässä partiossa oli yhdessä tekemisen meininkiä ja todella vaativaa tasoa, sanoo Saniola.

Ossi Saniola muistelee, että juuri partiossa hän sai hyvät ensiaputaidot ja tietoa muun muassa hypotermiasta.

– Anis hankki meille mahtavia kouluttajia. Sairaanhoitaja Päivi Pohjola-Akujärvi tuli kertomaan hypotermiasta ja siitä, kuinka siinä tarvitaan myös psykologista ensiaputaitoa ja rauhoittelemisen taitoa, kun maastossa on tilanne päällä.

– Ja Anis oli UK-puistossa ja rajamiesten keskuudessa tosi tunnettu figuuri. Hän on voimakastahtoinen persoona ja saattoi olla vähän kiisteltykin, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö hän olisi saanut aikaan tosi hyviä juttuja nuorison parissa.

– Tekee mieli sanoa sekin, että Anis-papilla olisi varmasti nyt eläkeläisenäkin valtavasti annettavaa Inarin seurakunnalle, mutta taitaa tuo kirkko olla niin jähmeä instituutio, ettei se nöyrry kysymään, että voisiko Anis olla sijaispappina Inarin seurakunnassa.

Saniola lisää, että toki nimismies Heikki Karhullekin kuuluu kiitos siitä, että hän kannusti Ossi-poikaa partion pariin.

– Heikki sanoi, että tuleppa hänen kanssaan vetämään Haukka-vartiota. Minä en tiennyt partiosta mitään, mutta menin Heikin kaveriksi. Aika nopeasti Heikki sitten alkoi jäädä pois niistä kokouksista ja minä vedin illat pojille lopulta yksin. Myöhemmin ymmärsin, että Heikki teki sen tarkoituksella. Se oli kuin oppositiopoliitikon torahampaat, jotka tylsyvät, kun vastuuta annetaan vähitellen.

– Sain siihen onneksi Kiilopäältä kaverin itselleni johtamaan sitä vartiota, Harri Hirvasvuopion, myöhempien aikojen Lapin paliskunnan poroisännän. Meidän vahvuusalueita oli voimakkaasti kaikki se, mikä liittyy metsään ja retkeilyyn. Ei poikavartion kanssa ollut mitään järkeä paperinukkeja näperrellä.

Varusmiespalveluksen Ossi Saniola suoritti Ivalon Rajajääkärikomppaniassa.

– Se oli ihan selvä asia, että Ivaloon pitää päästä. Ja se olikin hyvä paikka tulevalle rajavartijalle. Se Rajajääkärikomppania oli jo semmoinen rajavartijan korkeakoulu. Ja kun minä nyt olen pyörinyt tuolla ulkorajoilla, Italiassa ja muualla, niin olen kyllä osannut olla kiitollinen Rajajääkärikomppanialle, ja Imatran Rajavartiokoulusta nyt puhumattakaan. Ei ne vanhan ajan opit ole menettäneet tehoaan tänäkään päivänä.

– Ja inarilaisnuorille, jotka miettivät tulevaa varusmiespalveluspaikkaa, sanoisin, että ei paikallisille ole parempaa paikkaa kuin Ivalon Rajajääkärikomppania. Siellä ne taidot opetetaan ja siellä kyllä pärjää, jos on normaali nuoren miehen hyvä kunto.

Ossi Saniola ei ole koskaan unohtanut Virtaniemen vartioaseman aikaa, jossa hän sai työskennellä oikein vanhan polven rajamiesten kanssa.

– Ne vanhimmat työkaverit oli tulleet Rajavartiolaitokseen aikana, jolloin rajoilla hiihdettiin rynnäkkökiväärit kaulassa, eikä mistään moottorikelkoista partiovälineenä ollut vielä tietoakaan. Osa heistä on jo nukkunut pois, mutta joitakin vanhoja rajakarhuja tapaa vielä kylän raitilla, kuten Valtosen Jaskan tai Vilppolan Paavon.

– Kun kuljin niiden vanhojen miesten kanssa partiossa, niin jäi mieleeni se heidän ratkaisukeskeinen lähestymistapa asioiden hoitamiseen. Niitä ei ehkä siellä maastossa hoidettu aina sillä tavalla kuin esimiehen käsky kuului, mutta ne hoidettiin toisella tavalla ja lopputulos oli yhtä hyvä, ellei parempikin.

– Virtaniemessä oli töissä sellaisiakin, jotka olivat aikanaan olleet jossakin Käyräjärven korpivartiolla. Onhan se ollut melkoista elämää. Ensin hiihdät vapaapäivältä Virtaniemestä Käyräjärveen. Seuraavana aamuna vartiopäällikkö sanoo, että laitappa sukset jalkaan ja hae posti Virtaniemestä.

Saniolaa hymyilyttää, kun hän muistaa, kuinka ensimmäiset tietokoneet tuli Rajaan.

– Vanhan liiton vartiopäällikkö naureskeli, että tuo se on kyllä ihan turha vehje, ei sillä ainakaan Rajassa tulla ikinä tekemään mitään. Ja tänä päivänä on tietokoneet, dronet ja kaikenlainen tekniikka rajavartijan apuna.

Ivalo ei lähde miehestä: vaikka Ossi Saniola on lähtenyt Ivalosta, niin näyttää siltä, että Ivalo ei lähde Saniolasta.

– Olen vitsaillut, että olen tällä hetkellä koditon, kun kiertelen tuolla maailmalla. Perhe on tärkeä ja sen vuoksi vietän vapaapäivät Espanjassa, mutta jos kodista puhutaan, niin kyllä se koti on täällä Ivalossa ja Inarin kunnassa. Minähän olin jo Rovaniemellä asuessani semmoinen, että en viihtynyt siinä Rovaniemen ympärillä olevassa niinsanotussa luonnossa, vaan aina piti päästä Inariin tuttuihin maisemiin.

– Minä olen nyt joululomalla nauttinut tietysti anopin hyvistä ruuista, mutta jopa sellainenkin asia kuin lumen narskuminen kengän alla tuntuu nyt mukavalta. Ja paljon on tietysti saunottu.

Kun joululomalla pakkasmittari hipoi 30 astetta, niin vanha Ivalon mies tiesi, että kelkkailu ei ole näillä keleillä nautinto, joten kelkka sai seisoa paikallaan.

– Jospa sitten kevättalvella karauttaisi kelkalla ja toivottavasti pääsisi myös pilkille. Ja kesällä tietysti Inarijärvelle, sinnehän pääsee kätevästi, kun appiukolla on vene siinä takapihalla Inarijärven rannalla.

– Euroopassa on tarjolla erilaisia työtehtäviä ja paljon on sellaisiakin työtehtäviä, jotka ovat ihan samanlaisia kuin Rajavartiolaitoksella Suomessa. Toki siellä on eri työolosuhteet ja pikkuisen ehkä välillä erilainen työn kulttuurikin.

Saniola naurahtaa, että kellonajat tahtovat olla Etelä-Euroopassa enemmänkin suuntaa antavia ja se ehkä pikkuisen hämmentää vanhaa suomalaista rajamiestä, joka on sotilaallisesti paikan päällä mieluummin jo minuutteja ennen sitä sovittua aikaa.

– Mutta työkavereiden kanssa tullaan hyvin toimeen ja siinä ympärillä saattaa olla kollegoja ihan mistä vaan, jostakin kaikista 29:stä maasta. Pikkuhiljaa tässä on rallienglantikin kehittynyt laajempaan suuntaan ja englannilla pärjää ihan hyvin. Kun työhöni kuuluu myös kouluttaminen, niin ihan pakostakin englanti on alkanut taipua. Nyt seuraavaksi olen muuten menossa semmoiseen tiimiin, missä on norjalaisia ja romanialaisia.

Saniola sanoo, että maailmalla liikkuessa osaa aina arvostaa suomalaista ”potura”-yhteistyötä.

– Poliisi, Tulli ja Raja ovat Suomessa puhaltaneet pitkään yhteen hiileen ja toki moni muukin organisaatio kuuluu joukkoon, kuten Puolustusvoimat ja pelastuspuoli. Suomessa hoidetaan yhteistyöllä monet jutut ja ilman mitään kismaa tai keskinäistä kilpailua. Suomen mallista olisi esimerkkiä maailmalle, kun joissakin maissa eri viranomaiset toimivat aika kapeasti. Hoidetaan ja varjellaan vaan sitä omaa tonttiaan, eikä tehdä yhteistyötä, vaikka sen avulla hommat menisivät varmasti nopeammin eteenpäin.

Ossi Saniola on Frontex-joukkojen rajavartijana kiertänyt ulkorajojen syrjäisiä alueita – periaatteessa samanlaisia syrjäseutuja kuin Suomen rajaseutukin.

– Schengen-alueen ulkorajan syrjäseutuja ne ovat, mutta aina tulee mieleen tämä meidän oma ulkoraja, joka on todella erämainen ja rauhallinen. Euroopassa ne metsät ovat aika pieniä länttejä ja aina tulee vastaan joku pelto tai viljelys. Ja ehkä sitä roskaakin on maastossa enemmän kuin meillä, ainakin Bulgarian rajalla sitä riitti, hämmästelee Ivalon mies.

– Slovakiassa Ukrainan rajalla tosin oli erämaiset olosuhteet, kun siellä on vuoristoa ja metsää. Siellä tapahtui semmoinenkin juttu, että yhtenä aamuna käskynjaolla meille ilmoitettiin ja näytettiin valokuviakin, että rajan takaa Ukrainasta on eläintarhasta karannut iso tiikeri. Se tiikeri oli jotenkin päässyt karkaamaan häkistään pommitusten aikana.

– Ohjeeksi annettiin, että siviiliväestöä pitää suojella tiikeriltä. Onneksi mitään ei sattunut, eikä tiikeri tullut vastaan. Enpä minäkään tiikereistä mitään tiennyt, mutta sen verran päättelin, että saattaa se olla vihainen ja arvaamaton elukka, jos on pommitusten seurauksena karkuun päässyt ja siitä stressaantunut, eikä semmoista käskyttämällä pysäytetä, myhäilee joululomaa perheensä kanssa Inarissa viettänyt Ossi Saniola.