Muualta Lapista

”Saamelaisten päiväkodissa oli paremmat lelut kuin suomalaisilla” -Pelot ja väärinkäsitykset voivat syntyä aivan naurettavista asioista, muisteli ex-oikeusministeri Tuija Brax totuus- ja sovintokomission paneelikeskustelussa

Valtaväestön pelot saamelaisten oikeuksia ja vaatimuksia kohtaan voivat syntyä hyvinkin naurettavista asioista ja väärinkäsityksistä, sanoi Saamelaisten totuus- ja sovintokomission paneelikeskustelussa etäyhteydellä mukana ollut entinen oikeusministeri, nykyinen Helsingin yliopiston Oikeusvaltiokeskuksen johtaja Tuija Brax.

Paneelikeskustelu pidettiin sen jälkeen, kun Saamelaiskulttuurin emeritusprofessori Veli-Pekka Lehtolan selvitys “ Suomen valtion saamelaispolitiikka itsenäisyyden ajalla komiteamietintöjen valossa” ja OTT Juha Guttormin selvitys “ Saamelaisten oikeudet ja yhdenvertaisuus – miksi saamelaisten aseman vahvistaminen synnytti vastaliikkeen 1990-luvun alussa?” oli julkistettu ja tekijät olivat ne esitelleet.

Brax muisteli politiikkoajoiltaan käynnin Enontekiön kunnassa. Kunnantalolla joku tokaisi hänelle vihaisena, että saamelaislasten päiväkodilla on paremmat lelutkin. Hän muisti senkin, että katkeruutta herätti joku saamelaislapsille pystytetty kota, vaikka sen rahoituskin oli tullut jostain muualta kuin kunnalta tai valtiolta.

Brax totesi, että vuosia jatkuneiden kiistelyiden aikana toki saamelaisiltakin on voinut yksittäisissä keskusteluissa mopo keulia. Joku on voinut tokaista, että kunhan ”laki menee läpi”, niin meidän laavulle ei ole sitten asiaa.

– Pelot voivat syntyä yksittäisistä naurettavista asioista, hän sanoi.

Paneelikeskustelussa pohdittiin sitä, millaista Suomen valtion saamelaispolitiikka on nyt, vai onko niin, ettei Suomessa ole saamelaispolitiikkaa enää ollenkaan.

Tuija Brax muisteli lämmöllä aikaa, jolloin hän toimi poliitikkona yhteistyössä Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Pekka Aikion kanssa. Braxin mieleen jäi, että Pekka Aikiolla oli kyky kertoa poliitikoille saamelaisasioista hyvin ymmärrettävästi. Aikio osasi myös selväsanaisesti kumota kaikki absurdit saamelaisvastaiset väitteet, kuten sen, että osa saamelaisista on ”muualta tulleita ulkomaalaisia”.

– Ei ole parempaa keinoa kuin antaa lisää tietoa alkuperäiskansasta. Aina vain täytyy kertoa samat tosiasiat uudelleen, sillä tieto katoaa ihmisiltä. Tietysti on raskastakin jankuttaa samoja asioita, mutta muuta vaihtoehtoa en tiedä, jotta suomalaiset saisivat oikeaa tietoa maan ainoasta alkuperäiskansasta, sanoi Brax.

Brax antoi samalla tunnustusta komission puheenjohtajalle, entiselle oikeusministeri Hannele Pokalle, huomauttamalla, että ehkä asiat etenisivät hallituksessa ja eduskunnassa nopeammin, jos sinne tulisi uusia ”Hannele Pokkia”.

Paneelikeskustelussa Antti Aikio muisteli kokemuksiaan Saamelaiskäräjien vaalilautakunnasta ja hän sanoi, että lautakunnan sihteerinä joutui näkemään kovaa ja rumaa maailmaa. Hän muisteli, että hakemusten käsittely oli työlästä, koska lautakunnalle valehdeltiin niin paljon. Lautakunnalle ja samoin Korkeimpaan hallinto-oikeuteen meni hakemuksia, joissa Aikion mukaan oli paikkansa pitämättömiä todistuksia esivanhempien saamen kielen taidosta.

Anu Avaskari pyysi puheenvuoron ja ihmetteli Aikiolle, voiko hän todella sanoa, että ihmiset valehtelivat vaalilautakunnalle. Avaskari piti sitä inhimillisenä, että vaalilautakunta sai hakemuksia, sillä ihmiset taistelivat oikeuksistaan.

Antti Aikio vastasi, että hän ei halua yleistää, vaikka pitikin ongelmallisena sitä, että toinen henkilö kirjoittaa todistuksen jonkun toisen isovanhemman äidinkielisyydestä. Aikio huomautti, että on myös niin, että vaalilautakunta hyväksyi monia hakemuksia ja se hyväksyi myös sellaisia oikaisupyyntöjä, jotka olivat aiheellisia.

Paneelikeskustelun henki oli enemmän pessimistinen sen suhteen, edistääkö nykyhallitus saamelaisten asioita ja onko Suomessa yleensä saamelaispolitiikkaa. Saamelaiskäräjälain etenemiseen ei oikein uskottu ja Brax muistutti, että aina kun saamelaisten asiat jäävät vaalikauden loppuun, niin silloin saamelaisten asiat pysähtyvät.

Useampikin keskustelija epäili, että se juuri onkin tietoista saamelaispolitiikkaa, että asiat eivät etene ja niitä jarrutellaan eduskunnassa ja hallituksessa.

– Tekemättä jättäminen on teko, sanoi aikoinaan kirkkoherra Tuomo Itkonen, lausahti emeritusprofessori Lehtola.

Leo Aikio toivoi, että saamelaiskäräjälaki menisi maaliin nykyisen eduskunnan aikana. Hän oli varma siitä, että jos lakiesitys nyt kaatuu, niin nykyisten saamelaispäättäjien voimat eivät enää riitä sen uudelleennostamiseen ja edistämiseen.

– Pitää tekijät vaihtua, hän sanoi.

Antti Aikio oli myönteisemmällä linjalla kuin Leo Aikio. Hän sanoi, että jos laki kaatuu, niin sen jälkeen voidaan vielä pohtia pidemmän aikajänteen valmistelutyötä.

– Sehän on saamelaisten perustuslaki. Varataan valmisteluun enemmän aikaa ja resursseja, hän sanoi toiveikkaasti.

Anu Avaskari sanoi, että saamelaispolitiikassa on tapahtunut ja tapahtuu paljon myönteistäkin. Hän otti esimerkiksi sen, että Saamelaiskäräjillä on nyt 70 työntekijää.

– Alussa työntekijöitä oli ehkä seitsemän. Ja täytyy muistaa, että valtion budjetista rahoitetaan koko ajan merkittävästi kaikkia saamelaisorganisaatioita. Mitä tämä muuta on kuin saamelaispolitiikkaa ja myönteistä sellaista.

Avaskarin mieleen jäi paneelikeskustelusta pohdinnat, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio ratkoo valtion ja saamelaisten välistä ongelmaa, mutta paikallistason ongelmat eivät sille kuulu.

– Eikö komissio ratko sisäistä ongelmaa, hän kysäisi.

Juha Guttorm pohdiskeli enemmänkin Enontekiötä esimerkkiä käyttäen, että siellä voisi kokeilla prosessia, jossa kartoitetaan mitä ongelmien ja asenteiden takana on oikeasti.

– Onko siellä liian paljon vääriä käsityksiä, jotka kärjistävät yhteiseloa saamelaisalueella, hän sanoi.

Guttormin mukaan olisi perusteltua kokeilla, voidaanko jännitteitä purkaa pienyhteisöjen väliltä. Hän muistutti, että valtiolla ja kirkolla ei juuri ole tässä asiassa keinoja, sillä ylhäältä ei voida määrätä ”elämään sovussa”.

– Tätä voisi miettiä, mutta tuleeko siitä mitään ja lähtevätkö ihmiset yleensä keskustelemaan, hän sanoi.

Guttorm muisteli paneelikeskustelussakin 90-lukua, jolloin osa medioista alkoi olla suoranainen saamelaiskeskustelun osapuoli. Myös Lehtola muisteli aikaa, jolloin osa maakunnallisista lehdistä alkoi olla saamelaiskeskustelussa enemmänkin asianajajan roolissa kuin sitoutumattomana tiedonvälittäjänä.

Lehtolalta löytyi pientä ymmärrystäkin takavuosikymmenien saamelaisuutisointiin, sillä vanhana toimittajana hän tietää, että hyvät uutisotsikot rakentuvat konflikteista ja ristiriidoista. Toisaalta hyvänä esimerkkinä Lehtola nosti esille monet Helsingin Sanomien haastattelut saamelaisista ja erityisesti saamelaistaiteilijoista, jotka saivat haastatteluissaan nostettua esille myös ajankohtaisia aiheita kuten ihmisoikeuskysymyksiä.

Ristenrauna Magga muistutti, että Suomi on saanut vuosien varrella monet pyyhkeet ja huomautukset ihmisoikeusrikkomuksista.

– Eikö nämä huomautukset vaikuta oikeasti mihinkään, hän kummasteli.

Veli-Pekka Lehtola hymähti, että suomalaisten päättäjien vakioselitys tähän on se, että Suomen tilanne on niin erilainen.

– Missä se erilaisuus on, hän ihmetteli.

Paneelikeskustelussa nousi esille sellainen yksityiskohta, että vuosi 1970 oli Suomen saamelaisasioissa eräänlainen hullu vuosi, koska silloin saamelaispolitiikka nautti hetken pelkkää myötätuulta. Uudessa eduskunnassa saamelaisten puolustajana profiloitui muun muassa kansanedustaja Paavo Väyrynen.

– Eduskuntaan oikein vyöryi silloin saamelaisten asioita. Siellä puhuttiin kielestä, mutta käytiin läpi myös yhteiskunnallisia asioita. Osaselitys on silläkin, että joillakin kansanedustajilla oli erittäin hyviä ja suoria suhteita saamelaisiin. Reidar Suomenrinne oli se, joka vaikutti Paavo Väyryseen, tiesi Veli-Pekka Lehtola.