Kolumnit

Timo Kurki tarinoi: Leppäjärven lehmipoluilla

Leppäjärven ensimmäinen talo ja navetta on rakennettu 1760-luvulla, joten myös ensimmäisten lehmien on täytynyt olla jo silloin Leppäjärven seudulla, ja ne ovat ravinneet aluksi Olli Ollinpoika Kihlangin eli Leppäjärven perhettä maidolla, voilla ja juustolla ja lihalla. Uudistilan maihin liitettiin sopivia niittymaita, ja ne ovat varmasti olleet käytössä niin kauan kuin karjataloutta kasvavassa kylässä on harjoitettu.

Itsenäisessä Suomessa haluttiin kehittää koko maata ja taata huoltovarmuus myös Lapin perukoilla. Siksi perustettiin erilaisia kotitalouskerhoja ja maatalousseuroja, jotka levittivät tietoja ja taitoja pienimmissäkin Lapin kylissä.

Saatettiin järjestää vaikka näyttelyitä lehmille, kuten lehtiuutisessa kerrotaan.

Suomen maatalousseurojen aikakauslehti Maa vuonna 1934 :

”Karjanäyttelyitä Enontekiöllä v 1934

Pohjois-Enontekiöllä on karjakanta vankkaa ja hyvin kehittynyttä.

Pohjois-Enontekiöllä järjestivät Lapin Maatalousseura ja Pohjois-Suomen Karjanjalostusyhdistys v 1934 pieniä karjanäyttelyitä. Tilaisuuksiin oli saapunut kaikkialla koko kylän väki.

Näyttelyitä pidettiin viidessä kylässä: Muotkajärvi, Suonttajärvi, Leppäjärvi, Palojärvi ja Näkkäläjärvi. Karja oli enimmäkseen tyypillistä pohjoissuomalaista maatiaiskarjaa.

Eniten lehmiä oli Leppäjärvellä, joka onkin melkoinen karjakylä, ollen kylässä 40-50 lypsylehmää. Esitelmien välillä annettiin havainnollisia työnäytteitä lypsyssä ja harjaamisessa.

Ylioppilas Annikki Jukuri esitti lausuntoa.”

Tony Mannela kertoo Iitto-kirjassaan, että Iiton taloon hankittiin kerran Leppäjärvestä lehmä, jolle annettiin nimeksi – Leppäjärvi.

Pelottava Helmerin Punakorva

Lehmiä Kelotissa oli silloin Ruusu ja Lumikki. Punakorva taas oli Helmerin lehmä, joka laukotti Elsiä, kun tämä oli viemässä Ruusua ja Lumikkia laitumelle Liankin rantaan. Juuri siinä polun nyrkimmässä kohdassa se tuli vastaan, ja kun Elsillä oli punaiset sadevaatteet päällä, niin se yritti puskea häntä. Elsi kääntyi heti takaisin, ja Ruusu ja Lumikki jäivät siihen, ja Elsi juoksi semmoista pienempää polkua pitkin Helmeriin. Punakorva harhautui eri polulle. Ja kun Helmeri oli siinä aidalla, niin Elsi itki hänelle, että Punakorva juoksuttaa häntä. Onneksi Helmeri nosti hänet aidan taakse turvaan.

Elsi kuvailee lehmiä, että Ruusu oli luonteeltansa ylpeä. Se käveli aina edessä ja Lumikki perässä. Lumikki oli kiltti lehmä ja antoi lypsääkin vikuroimatta.

Miksi lehmät ei tule kujanpäähän?

”Ämmi sano mulle, että käy kattomassa, missä lehmät on, ko ne ei tule ollenkhaan kujanpäähän. Ja mie menin kattomhaan, ja mie kuulin sen kellon kilinän kyllä aika kauas. Minun mielestä niissä lehmänkelloissa oli kaunis ääni. Kurkistin sieltä harjun päältä penssaan takkaa, että lehmät on sielä jänkässä Kortevuomala, mutta siinä on välissä koira, iso koira, harmaa koira. Koiraaki mie pelkäsin, ko olin yksin sielä. Mutta mie ajattelin ittekseni, että onkhaan tuo susi. Ja sillon minua viethiin, sillon mie käänyin takasin ja juoksin kotia.”

Elsi kertoi Hilja-ämmilleen, että lehmät ovat Kortevuomalla, mutta että siellä oli myös koira – tai susi. Ämmi arveli sen olevan Arvin Väinön koira. Muilla ei ollut siihen aikaan Leppäjärvessä koiraa. Mutta Elsi ajatteli, ettei se kyllä Väinön koira ollut. Hänen näkemänsä eläin oli harmaa ja Väinön koira taas oli mustavalkoinen.

Ruusu ja Lumikki tulivat kotiin myöhässä

Meni jonkin aikaa ja sitten lehmät tulivat itsekseen. Hilja-ämmillä oli vieraita silloin ja hän ei joutanut itse hakemaan niitä, eikä niitä ruukattu hakeakaan. Ne tulivat sieltä laitumelta omia aikojansa. Ei niitä ollut vioitettu mitenkään. Ne tulivat taas kujanpäähän, niin kuin niillä oli tapana, ruukasivat aina illalla tulla. Mutta sinä iltana ne tulivat myöhästyneenä. Kujanpäässä oli portti ja se käytiin aukaisemassa ja lehmät haettiin sieltä kujanpäästä navettaan iltalypsyä varten.

Elsi lypsää lehmän ja lähtee kouluun

Elsi opetteli lypsämään, kun vaari sairastui ja ämmi joutui olemaan poissa kotoa. Joonaksen vaimon, Hilkan, kanssa he valjastivat myös hevosen ja ajoivat heiniä latoon.

Yhden lehmän lypsäminen onnistui hyvin, mutta ongelmaksi koitui, että lehmä tottui Elsin keveään otteeseen – ”tilsuttamiseen” – ja kun Hilja-ämmi palasi taas vanhalla otteella työhönsä, niin lehmä potkaisi. Ämmi suuttui sille lehmälle ja sanoi, että hän ei enää koske koko lehmään.

Niinpä Elsi lypsi lehmän aamulla heti sen jälkeen, kun oli keittänyt piisissä aamukahvin. Laski sitten lypsetyn maidon jäähtymään kaivoon ja sen jälkeen lähti kouluun.

Punakorvasta ja suden pelosta huolimatta lehmien hoito ei ollut Elsille vastenmielistä, vaan hänen haaveammattinsa oli lehmien hoitaja. Unelmaan kuului, että isona hän hankkisi navetan, joka ulottuisi Kelotista naapuriin, Ranta-Jussiin asti. Elsin Sonja-siskon unelma oli toinen, hänen haaveensa oli tulla lääkäriksi.

Lehmipolkujen muisto ei unohdu

Kun uni ei tule tai on tarve muuten rauhoittua, Elsi lähtee ajatuksissaan kulkemaan niitä Leppäjärven polkuja, joita pitkin hän lapsena ajoi Ruusua ja Lumikkia metsälaitumelle Liankille tai Kortevuomalle. Siinä Ruusun ja Lumikin perässä kulkiessa voi rauhoittua ja saada lepoa mielelleen.

Kirjoittaja on Kaaresuvannon koulun entinen opettaja ja enontekiöläinen kulttuurivaikuttaja. Enontekiön Sanomat julkaisee hänen tarinoitaan tämän vuoden aikana.