Muualta Lapista

Kolumni: Jaksatko sinä ajatella seitsemän sukupolvea eteenpäin?

Tutkija Mikko Sipilä esitti viime viikolla järjesteyssä Viiankiaapa – tutkittu tietoa tilaisuudessa ajatuksia herättävän väitteen siitä, että kaikkia suuria päätöksiä tehtäessä tulisi miettiä päätöksen seurauksia seitsemän sukupolvea eteenpäin.

Näin olisi hyvä menetellä ainakin niiden luottamushenkilöiden, jotka päättävät isoista kysymyksistä, kuten vaikkapa Sakatin kaivoshankkeesta. Tämä ei ole siis Sipilän keksintö, vaan seitsemän sukupolvea eteenpäin ajattelutapa on yhdistetty erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöön kuuluvien irokeesien vanhimpien neuvostoon, joka korosti, että päätökset eivät saa hyödyttää vain nykyistä sukupolvea, vaan niiden on oltava kestäviä ja oikeudenmukaisia myös tuleville polville. Vaikka tarkkaa historiallista lähdettä ei ole helppo osoittaa, ajatus on noussut esiin erityisesti ympäristöliikkeissä ja kestävän kehityksen keskusteluissa.

Jo kunnanviraston tilaisuudessa aloin miettiä, ettei kovinkaan moni päättäjistämme varmaankaan ajattele noin pitkälle tulevaisuuteen – jonnekin parinsadan vuoden päähän.

Jaksaisinko itsekään katsoa niin kauas? Tätä pohdin viikonlopun yli ja nyt vastaan, että en välttämättä jaksaisi. Luulen, että ajatus liittyy ikääntymiseen.

Viime aikoina olen keskustellut paljon kuolemasta. Että miltä se tuntuisi. Eräs keskustelukumppaneistani totesi, että onhan se sitten mukava viimein päästä tutustumaan omaan isääni. Hänen isänsä kuoli, kun keskustelukumppanini oli vasta parivuotias.

Puhuimme kuolemasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä arkisen toteavasti ikään kuin jollekin lomamatkalle lähtemisestä tai osallistumisesta; siitä keitä muita siellä olisi ja kenet olisi mukava tavata uudestaan.

Ajatuksissani kuoleminen liittyy seitsemään seuraavaan sukupolveen sikäli, että korkeassa keski-iässä huomaa viimeisen päivän lähestyvän vallan nopeaa tahtia ja kuollessaan muuttuvansa sukupolveksi.

Mihin ne vuodet hujahtivat? on tuttu puheenaihe meille keski-ikäisille. Sinne ne hujahtivat aamulla väsyneenä töihin heräämiseen, asuntolainan maksuun, kauppakassien raahaamiseen kotiin, perjantai-siivoukseen, lumitöihin ja lasten kasvatukseen.

Muutama nopeasti ohi hurahtanut onnenhetki siinä välissä. Hetket, jotka tunnisti usein vasta jälkeenpäin onnellisiksi. Jossain siinä välissä tulit niin vanhaksi, että laskettelet jo loppusuoralle ja nuoremmat kuvittelevat, ettet osaa käyttää WhatsAppia, koska ikäsi alkaa vitosella. Ja kaiken tämän kanssa pitäisi miettiä seuraavia seitsemään sukupolvea; että mitä heille jättää.

Sangen itsekästä ajattelua, tunnustan. Mutta niin inhmillistä ja ihmisille ominaista.

Tarja Karjalainen