Muualta Lapista

Sosiaalinen ja työtä pelkäämätön Vilppu Lakkapää – paljon aikaan koko yhteisölle

Moneen asiaan tarvitaan joku, joka laittaa homman alulle ja pyörät pyörimään. Näin saadaan paljon yhteistä hyvää aikaan, oli sitten kyse perinteiden vaalimisesta, urheilusta tai kulttuurista. Ylitorniolainen Vilppu Lakkapää tämän tietää kokemuksesta.

– Itselläni asiaa auttoi paljon se, että jo pienenä poikana olin monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Kotini toimi kievarina ja vilkkaalla pikkupojalla oli monenlaista juttukaveria, vuonna 1937 syntynyt Lakkapää muistelee.

– Silloin jo syttyi halu oppia tuntemaan ihmisiä ja taito seurustella heidän kanssaan.

Presidentiltä lupa naimisiinmenolle

Lakkapään leipomo oli Lapissa käsite kymmeniä vuosia, mutta Vilppu Lakkapään yrittäjän ura alkoi konehommien parissa. Niistä löytyi elämänkumppanikin, jonka kanssa on kuljettu yhteistä matkaa jo 67 vuotta ja kasvatettu neljä lasta.

– Olen maatalon poika Pekanpäästä ja kun meillä oli traktorivetoinen niittykone, kuljin heinäntekoaikaan monessa talossa niittohommissa. Kaisan kodissa pidettiin työmiehestä poikkeuksellisen hyvää huolta. Tarjottu ruoka oli niin hyvää, että siinä yhteydessä pääsin ihastumaan talon tyttäreen.

Ihastuminen johti pian rakastumiseen ja avioliittoon, mutta ei ihan tavallisinta tietä. Ensin piti hankkia presidentiltä lupa, Kaisa kun oli vasta 17-vuotias.

Koneurakointia Kemiyhtiölle

Traktori vaihtui porukalla omistettuun pyöräkuormaajaan ja heinänteko puiden lastaukseen. Kemiyhtiöllä oli savotta Tervolan Kaisajoella.

Työnantaja mielistyi luotettaviin ja tehokkaisiin konemiehiin ja pyysi seuraavaksi Savukoskelle. Firman koneella pistettiin uittopuuta jokeen Savukoskelta Kemijärvelle saakka ja Tuntsan kuuluisaan nokisavottaan osallistuttiin tekemällä alueelle teitä, joita pitkin alueen hakkuupuut ajettiin pois.

– Se oli aivan rajan pinnassa ja meille tuli ryssältä kielto, ettei saa pitää töissä täysiä valoja päällä – kuulemma samalla tarkkailemme, mitä rajan takana touhutaan!

– Eihän me maltettu olla niitä kiusaamatta: Lähetimme Tuntsajokea pitkin rajan taakse pullopostia ja pulloiksi valittiin kalleimpien juomien edustajat. Sitten meille tulikin nootti ylemmältä taholta, että pullopostien lähettelyn on loputtava, Lakkapää muistelee huvittuneena.

Oma leipomo

Konehommat jäivät, kun Lakkapään täti Helena Alatulkkila osti hotelli Kievarin ja laajensi sitä. Kievaritoiminnan ohessa oli aina leivottu vieraille leipää ja sitten leivät saivat vähitellen niin paljon mainetta, että niitä alkoivat matkalaiset kysellä ja varata etukäteenkin.

Syntyi ajatus omasta leipomosta.

– Päätettiin perustaa oma bakastuga ja isän veli lähti sen takia Ruotsiin leipurinoppiin. Silloin elettiin vielä pärekattoaikaa ja määräysten mukaan kesäleipomista ei sallittu kuin erillisessä rakennuksessa, jossa vielä oli läheisyydessä riittävästi sammutusvettä. Onnekkaasti Ainiovaarasta laskeva Myllyoja oli niin vetinen, että sekin puoli oli kunnossa.

– Tädin aika meni hotellin kanssa ja hän tarjosi leipomon pitoa tyttärelleen ja tämän miehelle. Nämä kehottivat myymään leipomon Kaisalle, joka myös oli innokas leipomaan. Meillä oli siihen aikaan vielä karjaakin ja lapset olivat pieniä, joten oli tehtävä suuria ratkaisuja. Luovuimme karjasta ja navetan paikalle kohosi uusi leipomo.

Leipomo pyöri useamman kymmenen vuotta Kaisan ja Vilpun voimin, mutta kymmenen vuotta sitten yritys siirtyi Erkki-pojalle. Viime syksynä Lakkapään leipomo sulki ovensa lopullisesti.

Pitkä ja ansiokas työura on huomioitu myös valtakunnan tasolla, sillä vuonna 2012 Lakkapäälle myönnettiin talousneuvoksen arvo.

Saksalaissotilaiden mukana

Kotiseutunsa historian tuntijana Vilppu Lakkapää on loputon tiedonlähde. Varmaan syynä on sekin, että vilkas pikkupoika sai elää niin kuohuvat sotavuodet kuin vilkkaan jälleenrakennusajankin Alkkulan sydämessä, jossa kulkijaa ja tekijää riitti.

– Ylitorniolle oli sodan aikana sijoitettu huoltokomppania ja meilläkin asusti paljon saksalaisia. Iso sauna lämpesi iltaisin ja minä toimin löylynheittäjänä kuunnellen samalla tarkasti miesten juttuja.

– Kulkijaa oli niin paljon, että äidin piti aamuisin laskea uunin ympärillä lattialla nukkuvien ihmisten lukumäärä, että tiesi keittää riittävän määrän kahvia.

Saksalaissotilaiden kanssa sosiaalinen ja iloinen pikkupoika oli ystävä ja saksalaiskuorma-auton kyydissä hän reissasi Raanujärvellä asti. Sotilaita oli majoittuneina moniin Alkkulan taloihin ja välit suomalaisten kanssa olivat hyvät. Niin hyvät, että Lapin sodan syttyessä saksalaiset Lakkapään mukaan kieltäytyivät polttamasta kylää.

Saksalaistykit kyllä tulittivat Aavasaksalta kohti Alkkulaa, mutta ampuivat tahallaan ohi niin, että ammukset tippuivat Väylään ja vain pari tulipaloa syttyi tulituksen seurauksena.

– Nimismies, pankinjohtaja, viskaali ja pappi olivatkin sitä mieltä, että Ylitornion väen ei tarvitsisi lähteä lainkaan evakkoon. Määräys sitten kumottiin Tornion maihinnousun jälkeen, kun pelättiin saksalaisten kostoa.

– Paljon tavaraa, esimerkiksi astiastoja, kuskattiin piiloon Karjusaareen sekä Kylänsaareen.

Lakkapäillä evakkomatka oli lyhyt, sillä he saivat asettua Ruotsin puolelle Koijukylään Karisen taloon. Tavallaan mentiin sukulaisten luo, sillä Lakkapään isänisä oli ottanut Karisesta vaimon itselleen.

Huoltovarmuusreitti Torniolaaksoon

Sota-ajan eläneenä ihmisenä Lakkapään on vaikea ymmärtää, miksi mahdollisiin tuleviin kriiseihin ei ole valmistauduttu rakentamalla huoltovarmuusreittiä Tornionlaakson kautta Jäämerelle.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan rautatie etelästä päättyi Karunkiin. Amerikan apu Venäjälle kulki Tornionlaaksoa pitkin Skibotnista Kilpisjärven kautta Karunkiin tuhannen hevosen voimin.

Tavaran määrä oli valtava. Yhdelle hevoselle sai lastata 300 kilon kuorman. Vain muutamassa mäkipaikassa piti turvautua toisen hevosen apuun, jotta kuorma saatiin kulkemaan.

– Nykymaailman tilannetta ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, ettei historiasta oteta oppia ja tätä valmista reittiä hyödynnetä, Lakkapää ihmettelee.

Perinteitä kunnioittaen

Rakkaus kotiseutua kohtaan on saanut Lakkapään toimimaan aktiivisena nokkamiehenä museo- ja kotiseutuyhdistyksessä.

– Olemme muun muassa siirtäneet Niuron rantaan vanhoja rakennuksia. Kolmikerroksisen aitan siirto Armassaaresta oli ensimmäinen niistä ja jos asiantuntijoita olisimme uskoneet, olisi aitta pitänyt purkaa hirsi kerrallaan ja sitten taas koota täällä. Torniolaisen Hanhirovan kaluston avulla aitta siirtyi kuitenkin Niuroon kahtena palasena.

– Lions-veljet sitten laittoivat aittaan pärekaton. Päreet höyläsimme näytöstyönä.

Lakkapää kertoo, että muitakin rakennuksia, kokonainen talokin siirrettiin samaan tapaan kahtena kappaleena sekä vanha vesimylly on kunnostettu toimivaksi.

– Useimmiten tarvitaan vain se liikkeellepaneva voima, niin isojakin asioita saadaan aikaiseksi ja jostakin syystä se rooli on usein minulle langennut.

Monenlaista luottamustointa

Erilaisista lukuisista luottamustoimista Lakkapää arvostaa korkeimmalle valtakunnallisen leipuriliiton hallituspaikan. Sen puitteissa hän matkusti ympäri maailmaa tutustumassa eri maiden leivontamenetelmiin ja toi alalle uusia ideoita sekä laitteita Suomeen.

– Kaisan mielestä se touhu vei minua liikaakin, kun lomallakin piti kiertää tutustumassa eteen sattuvat leipomot, Lakkapää nauraa.

– Yhdistyksen päättäjiä kestitsin usein Ylläksen mökillämme ja näin sain hyvin edustettua aluettamme päätöksenteossa.

Myös urheilun saralle on kotiseutuihmisellä riittänyt aikaa.

– Olen toiminut Aavasaksan urheilijoissa ja omistan Ainiovaaran jäähallia. Hallin rakentamisen mahdollistin ostamalla sieltä tarvittavan maa-alan.