Kolumnit

Muonion murtheela: ”Uppia uppia uihmaan!”

Mie uskon, että kaikila vanhemilla ihmisillä tulevat kesän kuluessa toisenki kerran miehleen lapsuuen kesät. Olithan net semmosia onnen aikoja, ettei niitä helpola unhota. Mulle aina kesälä tullee miehleen tuo ”uppia uppia uihmaan!” -huuto.

Tämmöset huuot kuuluit Muoniossa Ollintörmälä aina kesäpäivinä 1930-luvun loppupuolela. Tällä seuvulahan oli paljon lapsia. Aina haluthiin lähteä uihmaan isola sakila. Raution ranta oli vakituinen uimapaikka. Sielä olthiinki sitte tavalisesti koko päivä. Aina ei muistettu eikä keritty syöhmäänkhään.

Tuomosta huutoa ei ole kuultu Ollintörmälä ennää vuosikymmnenhiin. Huutajitten joukko on vuositten kuluessa rajusti harventunu. Aina vähän päästä tullee Muoniosta tietoja, että se ja se on kuollu. Vuositten kuluessa suurin osa noista huutajista on kuollu. Minun tieon mukhaan tuosta lähes 80 vuen takasista huutajisten joukosta on kohtalaisen terhveenä elämässä ennää vain neljä ja loput sairaalassa ja palvelutaloissa.

Lapin sota muutti niin monia asioita. Sen jälkheen lapsuuen huolettomat ajat muutuit. Ennen tuota sottaa oli aikaa uimisheen ja kaikenlaishiin leikhiin. Leikit keskeytyit aina vähäksi aikaa heinäkuun loppupuolela, ko sillon alko heinänteko. Lapsekki olit sillon haravoitten kans mukana niissä hommissa. Soli mukavaa aikaa varsinki sen jälkheen, ko kotivainiot oli tehty ja päästhiin niityle keveämmitten heinitten haravointhiin. Monesti aamula oli kyllä vaikea herätä, ko olis vielä niin makeasti nukuttanu.

Viimisen kerran Ollintormalä kuulthiin noita ”uppia uppia uihmaan!” -huutoja 79 vuotta sitte eli kesälä 1944. Mutta Lapin soan jälkheen niitä ei ennää kuultukhaan. Ruotista evakosta palanheina met lapsekhaan emmä ennää joutanheet päivälä uihmaan. Meiläki oli sillon monenlaista työtä. Uimassa käythiin vain illala ja pyhänä, ko sillonhan ei tehty työtä.

Evakon jälkheenhän kaikila oli työtä. Olihan melkein koko kirkonkylä palanu. Samoin kaikitten koikki. Palamatta oli jääny kirkon lisäksi vain muutama asunrakenus ja joitaki ulkohuonerakenuksia. Monet Muoniihoon muuttanheet ja täälä käyhneet on kyselheet, että minkälaista tänne poltethuun kylhään oli tulla ja miten sen jälkheen tulthiin toihmeen. Nolit sitä mieltä, että meilä oli sillon varhmaan ressiä ja kaikenlaisia vaikeuksia. Vaikeuksia kyllä oliki, mutta ko oli työtä oman koin rakentamisessa, niin se oli pääasia ja ressit jäit. Mie piän, ettei juuri kelheen jääny mithään semmosia henkisiä raumoja, niinkö monila nykyajan lapsila ja nuorila on. Molen monesti ajatellu, että johtuko se ehkä siittä, ko kaikila oli niin paljon työtä, ettei juuri muun ajattelhuun jääny aikaa. En tiiä, että olenko tässä asiassa täysin väärässä, ko ajattelen näin, että työ pelasti monia noilta henkisiltä vaaroilta.

Joku vuosi sitte tohturiksi väitelly Hellä Neuvonen-Seppänen on väitöskirjashaan sitä mieltä, että karjalaiset peitit kipua ja tuskaa vaikenemisheen ja uutterhaan työntekhoon. Lapset sait pärjätä omilhaan. Näin soli vishiin meiläki poltetun Lapin asukhaila. Muoniossa on ollu aina semmonen tapa, että työtä tehhään vain arkina. Pyhänä leväthään ja käythään kirkossa ja seuroissa. Näin tehit nuorekki.

Ko nuorten tilantheen näki sillon meän viisas kirkkoherra Salmen Eemeli, niin se alotti kevhäälä 1946 nuorten seuroitten pitämisen aina torstaisin illala. Niitä piethiin eri taloissa ja nolit hyvin suositut. Niihin kokkoontu aina monikymmenpäinen nuorisojoukko. Siihen mailmanaikhaan ei ollu vielä televisioita. Ratioitaki oli aika vähän. Nuorisolla oli muutenki vähän yhtheisiä kokkoontumisia ja harrastuksia. Mutta nuortenseuroissa tavathiin muitaki nuoria. Siihen mailmanaikhaan hengelisekki asiat olit kaikile lähheisempiä ko nykysin. Ajatelthiin ja uskothiin, että kyllä Jumala auttaa. Seki vähensi ressiä.

Peltoniemen Johanes