Muualta Lapista

Karhunpyynti on parasta hommaa eläkeläismiehelle – ”Karhunlihan minä jätän herrojen herkuksi”, naurahtaa inarilainen Juha Mikkola

– Mikäpä sen mukavampaa puuhaa tämmöiselle eläkeläismiehelle kuin karhunpyynti. Jäin pari vuotta sitten eläkkeelle, ja nyt on aikaa heräillä aamuyöstä ja lähteä karhumettälle. Onhan se mahtavaa liikuntaakin, ja saa syksyn aikana kavotettua tuon vattan seuvun, mikä talven aikana aina tahtoo kasvaa, naurahtaa Tolosentien varrella asuva karhunpyytäjä Juha Mikkola.

Juha on tänä syksynä kulkenut melko ahkerasti karhumettällä, mutta karhu on vielä jäänyt kaatamatta. Kokemusta miehellä on karhuhommista, ja näyttöjäkin on syntynyt, sillä kirjahyllyssä on komea rivi karhunkalloja.

– Jos kaverin kanssa ollaan karhumettällä, niin hommahan menee yleensä niin, että toinen saa muistoksi kallon ja toinen karhuntaljan. Ja ne siitinluut ruukataan myös ottaa muistoksi.

Katso video: Näin kivääri lähtee selästä alta sekunnin

Karhunpyytäjät yleensä heräilevät karhunpyyntihommiin aamuyöstä.

– Sitä mukaa lähdetään liikkeelle kun valostuu. Nyt on pitänyt lämmintä syksyä, ja näin lämpimän aikaan varsinkin karhu liikkuu vain yöllä. Päivällä se makkaa.

– Sitä aina mettämies toivoo, että jos karhu olisi nyt äskettäin mennyt siitä vaarasta yli missä mettämieskin on. Silloinhan koira saa siitä jäljen. Se on karhunpyynnissä tärkeää, että pitää olla samassa vaarassa suurin piirtein samoihin aikoihin. Karhu haisee tuollaisen kolme tuntia, hyvällä tuurilla viisikin tuntia. Korkeintaan viitisen tuntia se haisee näille minun pystykorville, mutta onhan niitä kuulemma koiria, jotka vielä vuorokauden päästäkin haistaa.

Entä mistä karhunpyytäjä tietää, mistä sitä karhua pitää lähteä hakemaan? Karhumaita ja erämaatahan olisi tarjolla joka puolella Inarin kuntaa.

– Karhunpyytäjälle tulee vuosien varrella kokemusta siitä, että missä päin karhut kulkee. Kun tulee kokemusta, niin suurin piirtein oppii tuntemaan alueita ja vaaroja, joissa karhut tykkää kulkea. Karhut kulkee monesti samoja maita pitkin, sanoo Juha.

– Samat seudut niillä yleensä on ja samat vaarat, joita pitkin ne menee ja tulee, mutta pitää vain osata sattua itsekin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tähän aikaan Juha Mikkola katselee karhumetsällä hyviä mustikkamättäitä.

– Karhu tykkää mustikasta yli kaiken, ja niillä se herkuttelee. Hyvästä mustikkapaikasta saattaakin löytyä karhunpaska ja painauma, jossa karhu on makkoillu.

Koira on välttämätön kaveri karhunpyynnissä. Karhun jäljille pääseminen on koiran kanssakin osin tuuria, mutta ilman koiraa ei jäljille edes pääsisi. Juha naurahtaa, että ei hän ainakaan ole kuullut niin kovasta karhunpyytäjästä, joka karhumetsällä kulkisi ilman koiraa.

– Siellä vain painellaan metsässä koiran kanssa eteenpäin. Koirasta näkee ja kuulee, että nyt on karhu lähellä. Koiran haukusta kyllä kuulee, että mitä se haukkuu. Se haukku on erilainen hirvelle ja karhulle.

Koira saattaa aloittaa karhun haukun sadan metrin päässä karhusta, mutta joskus kilometrin, joskus jopa kolmen kilometrin päästä.

– Karhu lähtee yleensä karkuun. Välillä se saattaa mennä puuhun, ja sieltä se kattelee ja kuuntelee koiraa. Osa karhuista vain katselee koiraa ja jatkaa syöntiä, ne ei välttämättä paljon koirasta edes välitä.

Karhumiehen työnä on tässä vaiheessa vain hiippailla ja hiippailla likemmäksi karhua.

– Karhu saattaa pötkiä juoksemalla karkuun, eikä sitä sitten ihan heti kiinni saa. Mutta sen perässä vain kuljetaan, niin kauan, että sen saavuttaa. Koirahan ei jätä karhua ennen kuin se on ammuttu. Tietenkin viimein voi koirakin sitten väsyä ja sipata.

Juha kulkee karhumetsällä jämtlanninpystykorvan ja karjalankarhukoiran kanssa. Toinen on ilmavainuinen ja toinen maavainuinen eli jälkivainuinen.

– Karhuhan on viisas elukka. Se tietää, että nyt sen pitää hävittää jälkensä, ja se saattaa tehdä semmoisen vinkkelin, että se yhtäkkiä tulee kymmenen metriä taaksepäin ja hyppää syrjään. Ilmavainuinen koira voi sitten kadottaa karhun. Karhua on loppupelissä vaikea metsästää, ja sillähän tämä onkin niin haastavaa ja mukavaa.

Kaikki koirat eivät sovellu karhunpyyntiin. Juha Mikkola sanoo, että koiraa pitää ensin kävelyttää ja opettaa karhun jäljille.

– Kun jälki menee tuoreeksi, niin sitten sen näkee, että alkaako karhu ottamaan pakkia vai haluttaako sillä vettää. Jos se vettää narussa sitä jälkeä pitkin, niin kyllä se on hyvän karhukoiran merkki. Mutta voihan koira lyödä täysin jarrut päälle, eikä se lähde seuraamaan. Koirahan vaistoaa, että siellä on nyt iso peto. Eikä koiraa voi väkisin karhukoiraksi kouluttaa. Eihän se ole enää mielekästä ja mukavaa koiralle eikä miehelle.

Kun karhunpyytäjä hiippailee karhun perässä ja näkee viimein karhun, niin silloin ammutaan tarkka laukaus.

– Siinä ei saa hätäillä. Pitää rauhassa tähdätä, että osuu ja tipahtaa. Karhu ei saa haavoissa lähteä. Karhumetsällä pitää olla koko ajan valppaana.

– Tulee mieleen viimeisin karhu, jota me pyydettiin Arttajärven suunnalla. Koirat haukkui monta tuntia, ja minä se hiippailin menemään. Sitten minä odottelin ja odottelin, ja yhtäkkiä hyppää karhu puskasta, toinen koira yritti sitä persauksista kiinni ja toinen haukkui etupuolella. Minä ammuin sitä kaulaan, ja se tipahti siihen.

Karhukoirat osaavat hommansa, eikä sitä vaaraa yleensä ole, että ne revittäisivät karhulla itsensä. Juha sanoo, että karhu on nopea, mutta tokihan koirakin liikkuu nopeasti, kun se tietää, että nyt pitää väistää karhun hyökkäystä.

Eväsreppuun Juha Mikkola pakkailee kahvivehkeet, kaurapuuroa, makkaraa ja muutaman leivän. Syötävää pitää olla sen verran, että tarvittaessa pärjää vaikka vuorokauden.

– Karhumetsällä tulee käveltyä niin paljon, että mieluummin ottaa mukaan kevyen repun. Nokipannukahvit voi keittää välillä. Nuotion savu ei karhunpyynnissä haittaa, päinvastoin, karhu saattaa tulla katsomaan, että mitä täällä oikein tapahtuu.

Jos karhumetsälle lähdetään kavereiden kanssa, niin ei reissun päällä kannata jutella kovaäänisesti, mutta ihan kuiskaamalla ei tarvitse puhella, jos karhu on vielä kaukana.

– Lampelan Aimohan se sanoi, että kun marjamiehet pulisevat metsässä, niin karhuhan tulee niitä katsomaan. Monesti on karhu katsellut marjastajia, mutta ne marjastajat eivät vain koskaan tule sitä tietämään. Mutta tietysti jos olisi koira mukana, niin sittenhän koira kyllä karhun ilmaisee.

Juha sanoo, että Lampelan Aimo on mies, joka on hänelle opettanut karhunpyyntiä.

– Aimolta minä olen saanut käytännön opit. Olen kysellyt, ja hän on neuvonut. Aimo ei pantannut tietojaan, enkä minäkään ole pantannut, jos nuoremmat ovat jotakin kyselleet. Aimohan tietää karhunpyynnistä kaiken, kun hän on varmaan satakunta karhua kaatanut elämänsä aikana. Karhunpyyntihommista Aimo on jo eläkkeellä, mutta kyllähän se homma varmasti vielä hoituisi, jos hän innostuisi karhumetsälle lähtemään.

Karhu ei vielä pitkään aikaan ryhdy talviunille. Juha Mikkola sanoo, että lumen pitää tulla maahan, ennen kuin karhu vetäytyy pesäänsä.

– Tähän aikaan se käpisee ja syö vielä ihan rauhassa. Saattaa se koemonttuja käydä kaivamassa, että näkee, tulisiko tähän pesän tekoon.

Karhumiehet tietysti toivoisivat muuten, että maahan sataisi pikku lumi, jotta jäljet näkyisivät paremmin.

– Kyllähän sitä pikku lunta viimein aina toivoo. Ja sen tietääkin sitten, että jos se lumi sataa maahan, niin siellä on kaikki karhunpyytäjät liikkeellä. Vaikka siellä trafiikkia silloin onkin, niin eipä vain koskaan satu muita pyytäjiä vastaan metsässä. Aina siellä saa olla yksin tai oman porukan kanssa pitkän päivän. Valvoja on joskus sattunut vastaan, mutta eipä kyllä keskellä metsää hänkään, vaan tien laidassa, kun ollaan koiran kanssa tekemässä lähtöä metsään.

Juha Mikkola on nyt kulkenut karhumetsällä yksin, mutta välillä myös Kiviniemen Veskun ja Lyörin Kyöstin kanssa.

– On hyvä kulkea siellä nuorten matkassa. Kun vanha sippaa, niin he sanoo, että panehan vauhtia vain. Kyllä täytyy sanoa, että lenkit on lyhentyneet, kun ikää tulee. Kyllähän sitä 20 kilometriä kävelee yhtä soittoa kuin ennenkin, mutta palautusaika on pitempi. Ennen riitti, kun hetken aikaa vain levähti.

Juha arvelee, että ehkä sitä tänäkin syksynä ollaan karhumetsällä muutama yö kämpässä tai laavulla.

– Jos kämppä sattuu olemaan lähellä, niin kämppä houkuttelee. Mutta meillä on pikku laavu matkassa, ja se on kätevä pystyttää. Kyllä sitä vielä laavussa pystyy meikäläinenkin nukkumaan, ei ole mitään hätää.

Kun karhu on ammuttu, niin lihat täytyy tarkistaa trikiinivaaran takia.

– Nyt voi sillä lailla teurastaa, että vaikka täällä kotona teurastan tai nyljen sen, mutta jos haluan, että virallisesti myydään, niin sitten voi viedä vaikka Vuomaselkään, jonne saimme äskettäin tarkastuspaikan. Roppi sinne, ja eläinlääkäri käy tarkistamassa. Siellä pitää olla elimet, sisuskalut ja kaikki silloin.

Karhunliha on haluttua tavaraa ravintoloihin ja jalostajille, jotka tekevät karhusta herkkutuotteita, laittavat sitä vaikkapa makkaraan, tai pistävät karhunlihaa purkkiin.

– Yksi trikiinikarhu mulle on sattunut. Kun siinä pyynnin jälkeen oli tietenkin käjet veressä ja tuli varmaan vähän hipaistua sormilla naamaa ja nokkaa, niin tuli sitten myöhemmin mieleen, että ei kai tuosta nyt trikiiniä tullut. Eläinlääkäri vakuutti, että kyllä siinä pitää jo karhunlihaa taikka verta nauttia mahalaukkuun, jos meinaa trikiinin saada.

Juha Mikkola naurahtaa, että hän ei syö karhunlihaa, eikä Mikkolan kotona ole koskaan karhupaistilla herkuteltu.

– Olen myynyt karhunlihat yleensä paikkakunnalle, kun täällähän on lihanjalostaja. Kerran myin yhdelle kokille, kun Saariselälle oli kokkipäivät tulossa ja Palokankaan Pintsu sanoi, että hänpä tietää karhulle ostajan.

Juha sanoo, että hänelle riittää poronliha ja hirvenliha ruokapöytään.

– Se on parempi, että karhunliha pysyy herrojen herkkuna. Kun tietää, mitä se karhu syö, niin eipä tuo himoita. Eihän se puhdas marjansyöjä ole, vaan syö kaikki madot ja kaiken määnneen lihan mitä vastaan tulee.

Äskettäin mainittiin uutisissa, että Murmanskissa karhut ovat oppineet kaivamaan auki hautoja.

– Karhuhan varmasti kaivaa haudat auki, kun se on taitava kaivamaan isoja kuoppia käpälillään. Se kaivaa kiviseen maahankin kuopan ja siirtelee kivet alta pois.

Juha toivoo, että seuraavina päivinä olisi kuivaa, jotta karhunjäljet löytyisivät maastosta. Muutamana päivänä on ollut niin kovia vesisateita, että jäljet ovat pyyhkiytyneet pois. Sellaisella kelillä karhun saa vain tuurilla – siihen täytyy törmätä pahki.

– Joskus on kokeneellakin karhunpyytäjällä lisäksi hyvää tuuria. Lassehan se nyt ajoi Kippiksen päähän ja lähti käveleskelemään. Se käveli puoli kilsaa ja löysäsi koiran irti. Koira lähti saman tien ja 500 metrin päähän alkoi haukun. Mulla ei ole koskaan käynyt niin hyvää tuuria, aina on pitänyt kävellä aivan kauhiasti, erhänkin kilometrin, Juha myhäilee.

Hän muistelee, että Angelissa käveltiin aikoinaan 80 kilometriä karhun perässä. Lopulta kyllä päästiin ampumaankin ja mukavaltahan tuo viimein tuntui, ”kun takki oli tyhjä”.

– Kun karhu on ammuttu, niin koirat tulee siihen katselemaan ja irvistelemään. Hirven kanssa ei ole niin nokon nuukaa, etteikö koira voisi repiä, mutta karhua ei koiran anneta repiä, ettei talja mene pilalle. Se on sen verran harvinaisempi tuo karhuntalja.

Juha arvelee, että karhuja on nyt joka puolella kuntaa.

– Joka paikassa niitä on, mutta karhunpyynnissä on tärkeää, että ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itärajalla tuolla Rajajoosepin suunnalla karhut on viihtyneet aina. Ne ovat aina kulkeneet myös rajan yli Venäjälle, ja siellä ne saavat levähtää rauhassa, kun erämaat on suuria ja kulkijat harvassa. Kun rajan takan riehuivat metsäpalot, niin kaikki karhut tulivat Suomen puolelle turvaan. Nyt tulee raja-aita, mutta ei kai sitä tule tälle perälle kuin pätkä, niin että karhut kulkevat rajan yli kuten ennenkin.

Juhan metsästys on hirvenpyyntiä ja karhunpyyntiä. ”Nuoren liivin aikhoin” tuli pyydettyä lintujakin, mutta sittemmin linnunpyynti on saanut jäädä, kun on ollut kaikkea muutakin tekemistä ja kalastus siihen vielä päälle.

– Kalapaikat ovat tässä talon kahta puolta. Ivalojoki ja sitten tuo Ailijärvi, jossa laittelen verkkoja. Velipoikahan se melkein assuu Inarilla, mutta mulle ei koskaan tullut hinkua Inarille. Tämän perän väkihän on enemmän ollut Ivalojoen kalastajia.

– Eihän tuo kalastus hyvältä näytä, kun joka paikka on haukia täynnä. Kustulan Oulahan se on oikein kova Ivalojoen kalastaja, ja Oula kanssa päivittelee sitä haukien määrää joessa.

– Ojasiikaa pyydettiin joskus ennen vanhaan isän kanssa Matto-ojalla. Yöllä pimiässä alkoi kuulua kauhea ryminä ojan varresta, ja me luulimme, että sieltä tulee kalastuksenvalvojat. Aamulla selvisi, että siellähän oli akujärveläiset vain innostunu pyytämään ja samalla juopottelemaan. Ja olihan ne ojasiiat hyviä, kun ne tuoreena samalla keitti!

Juhan jämtlanninpystykorva Raku on 13,5 -vuotias eläkeläinen, ja Raiku on 8-vuotias karjalankarhukoira.

– Rakulla ammuin vielä viime vuonna hirven. Päivän se jaksoi mennä, mutta sitten piti monta päivää levähtää. Nyt se saa olla eläkeläisenä ja nauttia elämästään muuten. Ihan virkeä ja touhukas se tässä pihapiirissä kuitenkin on.

Katso video: Karhu ei saa lähteä haavakkona

Koiratilanne Juhaa nyt vähän mietityttää. Vanhaa koiraa hän vähän ikävöi karhuhommiin, kun sillä olisi karhuista niin vankka kokemus.

– Vanha oli aikoinaan niin hyvä karhukoira. Sillähän ne karhut haettiin ja tämä nuorempi pantiin enemmänkin vain sille kaveriksi mukaan. Mutta itseään tässä saa syyttää, ettei se sillä lailla hae kuin tuo vanha. Raikukin pian vanhenee, joten uutta koiraa tässä pittää jo haaveilla.

Vanhana poromiehenä Juha tietää, että karhu on keväällä melkoinen porojen verottaja, kun se hakee sapuskaa tyhjään mahaansa.

– Vasotusaikaan se on liikkeellä ja imasee maitovattan. Sehän saattaa jättää poron jopa henkiin, kun se vain näppäsee paistinkylkeen reijän ja imasee sieltä maitovatsan. Se on niin rasvainen ja täynnä vitamiinia, että sillä se herkuttelee. Sille tulee sitten himo niihin maitovattoihin, ja niitten perässä se kulkee yön selässä.

– Kun kesä menee pitemmälle, niin ei karhu sitten ole niin poroista kiinnostunut, mitä nyt välillä nappaa kiinni, jos ei sitten hirvi satu olemaan lähempänä. Hirvi on iso elukka pitkine koipineen ja sarvineen, mutta hirvi ei mahda karhulle yhtään mitään, kun karhu selkäpuolelta hyppää ja tarttuu kiinni. Kolme päivää karhu syö raavasta hirveä. Kolme päivää siinä menee, ja sitten pitää saada lisää ruokaa.

Karhukoira tietää, miten karhun kanssa pelataan, mutta suden kanssa on toista.

– Koira pelkääkin sutta ihan toisella tavalla kuin karhua. Olen minä kerran nähnyt senkin, että hämärässä koira laukkoo sutta pakoon. Minä yritin katsoa, että mikä ihme siellä on koiran takana, kun näyttää isolta vasalta. Koira juoksi minun jalkoihin, ja saman tien minä näen, että susi. Mutta kun hukka näki minut, se löi jarrut, hyppäsi katajapuskan taakse ja katosi sen siliän tien.

Juha Mikkola sanoo, että juuri nyt karhunpyyntiin aiheuttaa pientä toppia se, että Transitista meni turbo eikä sillä voi nyt päästellä metsäautoteitä pitkin. Vuokko-vaimon henkilöautoa ei oikein raaskisi kaikkein huonoimmille mettäteille ottaa, kun mettätiet alkavat kaikki olla keskeltä koholla ja molemmin puolin tien reunoilla kasvaa sakea männistö, joka raapii auton kylkiä.

– Se on tärkeää, että koira tykkää karhuhommista. Silloin se on itsellekin mukavaa touhua. Ja sehän on selvä, että karhuja pitää metsästää, sillä tavalla karhukantaa pidetään kurissa. Minähän muistan myös karhun kevätpyynnin ajan, ja se oli ihan järkevä ja hyvä pyyntimuoto, vaikka EU:n herrat sen lopettivat. En tosin tiedä, jos vielä olisi kevätpyynti olemassa, niin vieläkö siellä viitsisi hiihtää kauheita matkoja. Nuorena se oli parasta hommaa, kun sai hiihtää kevätpyynnin aikana. Kunto oli kova, ja hiihtämällä vain mentiin.

Juha Mikkola tunnetaan myös Porokuninkuusajoista, sillä hän on pitkäaikainen Porokuninkuusajojen kilpailujohtaja, ja porokisojen maailma kaiken kaikkiaan on hänelle tuttu ja läheinen.

– Vähän tuntuu, että nuoremmat saisivat jo ottaa vastuulleen tämän homman. Siinä tuntee aina itsensä vielä niin kerjäläiseksi yhden kuukauden ajan, kun sponsoreita kerää. Toisaalta on huoli, että eihän Porokuninkuusajot vain lähde Inarista pois. Onhan ne niin mahtavat kisat Inarin alueella, ja se yhteistyö koululaisten, vanhempien ja Inarin yritysten kanssa on niin sujuvaa ja sillä on pitkät ja hyvät perinteet.

Juha Mikkolaa ei askel paina karhumetsällä, mikä saattaa johtua siitäkin, että miehellä on nuoruudestaan vankka urheilijan tausta.

– Minähän olin ihan aluksi yleisurheilija. Heitin kesällä kuulaa ja keihästä ja ennen kaikkea talvella minä hiihdin. Minä olin innokas hiihtäjä, mutta kun olin 15-vuotias, niin Kolan Seppo tuli sanomaan, että hän on kattonut minun roppaa, että sehän on painijan kroppa eikä hiihtäjän. Seppo se minut houkutteli painipuolelle, ja ihan mukavaa siellä oli, ja tulihan sitä menestystäkin, mikä motivoi aina jatkamaan hommaa ihan tosissaan. Paini kiinnosti, mutta sitten tuli nuo porokilpailuhommat, ja ne vei sitten mennessään.