Kolumnit

Näyttää siltä, ettei minusta tule mummoni kaltaista villasukkasaavin haltijaa

Teetkö sinä koskaan käsitöitä?

Kysymys esitettiin minulle yhtäkkiä ja se tuntui sisältävän jo ennakkoon ihmetyksen mahdollisuudesta olla tekemättä. Käsityöthän tuottavat paitsi villaisia lopputuotteita myös rentouttavat!

Enpä juurikaan. Joskus ompelen napin, jos löydän sopivan kokoisen neulan ja pätkän lankaa. Vasta ompelin käsin paidan kainaloreiän umpeen, ja se tuntui saavutukselta.

Käsistäni valmistuneet käsityöt ovat harvat. Koulussa viidennellä luokalla sain kuin sainkin valmiiksi huvittavat kuusenvihreät lapaset, joita ei välttämättä heti tunnistanut käsineiksi. Ne venyivät ja vanuivat kädessä. Työ oli välillä kääntynyt käsissäni nurin kurin, koska neule muutti muotoaan tavalla, jota en ollut tarkoittanut. Oli pieni ihme, että sain neulottua toisenkin vanttuun valmiiksi.

Ahdistuin käsityön kaksoistunneista. Muistan, että asenteeni oli hankala. Aistin opettajastakin, että hänellä oli vaikeaa kanssani. Jos oikein poraudun asenteeni juurisyihin, kaikki alkoi kotoa. Äitini oli kertonut, että käsityö on hankalaa. Oli ollut hänelle, joten saattaa olla sinullekin. Äidistä kuvastui asenne: koeta nyt kutoa ne lapaset, mutta maailman tärkein asia se ei ole. Hänestä ei ollut apua, kun sunnuntai-iltana äkkiä muistin lankamytyn repussa ja aloin pelätä maanantain käsityöluokkaa.

Olen myöhemmin huomannut, ettei tarinani ole ihan uniikki. Monesti kuulee suvuista, joissa taito käsitöihin on vain hypännyt jonkun yli. Äidinäiti teki villasukkia saavillisen, josta koko suku haki talven lämmikkeet. Äidin yksi siskoista ompeli minulle ja serkulleni somat mekot häihin.

Jos ei osaa ja se sinulle lapsena kerrotaan, koko loppuelämä saattaa leimautua. Koska en pysty omin käsin neulomaan villaista turvaa itselleni ja läheisilleni, en saa myöskään sitä käsityözen-tunnetta, josta puhutaan. Käsillä tekeminen vapauttaa mieltä, parhaimmillaan vähentää stressiä, rentouttaa, ja silmukoiden lisäksi luo ajatuksiakin uusiksi.

Tiedänhän minä tämän, koska jotain sellaista olen toisaalla kokenutkin. Olen pianoa soittaessa kokenut flow-tilan ja irtautunut arkitodellisuudesta hieman korkeammalle tasolle. Olen istunut lapseni kanssa lattialle ja alkanut piirtää, mitä mieleen tulee. Rauha on tullut sisälleni.

Olen viime aikoina miettinyt myös erilaisia kauneuden kieliä. Ehkä minä en vain hahmota kauneutta taidokkaana villasukkana, loppuun asti mietittynä verhona tai esimerkiksi pihakukkina. Minun kauneuteni ei puhu materiaa, vaan tuottaa ajatuksia: sanoja ja niistä virkkeitä ja tarinoita. Laulaa laulun, josta ei jää tähän maailmaan jälkiä.

Senkin olen elämästä oppinut, että ihminen voi löytää itsestään uusia puolia. Olen ymmärtänyt, millainen voima on tajuta, että parasta on huseerata monilla eri areenoilla.

Siksi pidätän oikeudet muutoksiin. Ehkä minäkin vielä joskus teen lapaset. Ehkä.

Sellaiset kuusenvihreät lapaset, jotka pysyvät käpälissäni.

Kirjoittaja on Luoteis-Lapin toimittaja