Kolumnit

Kohtaamisia

Mitä korona opetti? Ainakin sen, miten arvokkaita ovat todelliset tapaamiset ystävien ja sukulaisten kesken.

Koronan aikana iski laiskuus tavata ihmisiä, ja se heijastuu vielä. Päivät saattoivat muuttua virikkeettömiksi ja elämä privatisoitua. Itsestäni tunnistan keskittymisen kirjoittamiseen, ja mukavuudenhalun, joka on tehnyt tahmeaksi poistua omasta untuvaisesta pesästä.

Mutta Käsivarsi kutsuu kulkijoita, ja kevät kipinöivine hankineen on kohtaamisten aikaa. Kun tuttuja lappaa Iiton ohi Kilpisjärvelle hiihtolomailemaan, ovi narahtaa tiuhaan. Miten mukava onkaan pitkästä aikaa kysyä kaverilta höyryävän kahvikupin ääressä: ”mitä sinulle kuuluu?” Tuntuu taas hienolta vaihtaa ajatuksia vieraiden kanssa. Toisista ihmisistä, samoin kuin uusista kokemuksista, saan virtaa.

Meidän iki-ihana kirjastoautomme, jonka kylkiin on maalattu aaltoilevia lumituntureita keväisen sinistä taivasta vasten, on myös loistava tapaamispaikka. Kun se kolmen viikon välein rullaa Iiton bussipysäkille, näen naapureita kirjahyllyjen välissä ja saan keskustella kirjastovirkailijan kanssa kirjoista. Sen jälkeen on soma poiketa vielä naapuriin vaihtamaan muutaman sanan lisää.

Kuitenkin toisinaan iskee kaipuu etenkin tänä talvena menehtyneisiin, joita ei voi enää tavata. Heitä on monta. Esimerkiksi puhelinralli isoveljeni kanssa päättyi kuin seinään. Kenenkään muun kanssa en voi enää sukeltaa oman perheen ja suvun varhaisiin vaiheisiin. Sitä miettiessäni surun harmaa harso laskeutuu harteilleni.

Hautajaisista on tullut läheltä ja kaukaa saapuneiden sukulaisten ja tuttavien tapaamispaikkoja. Sellaisen etävalmisteluunkin sain osallistua auttamalla vanhan ystäväni nuoruusajan biisilistan valikoimisessa ja kirjoittamalla hänelle muistopuheen.

Tämä havahdutti miettimään, mitä järkeä on kertoa vasta henkilön kuoleman jälkeen, miten merkittävä ystävä hän oli ja miten paljon hän minuun vaikutti tärkeinä kehitysvuosinani. Eikö olisi paljon välkympää tehdä muistelupuhe elävälle ystävälle tai sukulaiselle ja kertoa saman tien, miten ainutlaatuinen ja rakas hän on? Ja mikä estäisi kertomasta tätä myös silmätysten kohdatessa?

Myös kohtaamiset verkossa voivat synnyttää ryhmään kuulumisen tunteen. Minulla webkameran välittämät kirjoittajakurssit ja toisella mantereella asuva kirjoittajaystävä antavat ryhtiä kirjoittamiseen.

Toki viestit emojeineen ovat parempia kuin ei mitään. Niistä ainakin tietää, että on kaverin ajatuksissa, vaikka todelliset ilmeet, eleet ja äänensävyt eivät välity.

Entä sitten live-tapaamiset? Vihdoin olemme ryhdistäytyneet vanhojen rakkaiden työkavereiden kanssa ja kurottautuneet toisiamme kohti. Päivämäärät on merkitty kalentereihin ja tapaamispaikka vuokrattu Rovaniemellä, sillä saavumme eri puolilta Suomea. Jo pelkkä ajatus ystävien näkemisestä piristää mieltä ja tekee päivästä säteilevän.

Jospa tämä auttaisi repäisemään minutkin irti korona-ajan miellyttävästä eristyneisyydestä.

Kirjoittaja on iittolainen kirjailija ja taidehistorioitsija.