Muualta Lapista

Sasu Kukkonen pääsi irti päihdehelvetistä – Ukonjärvellä koki verkkoja onnellinen mies

Inarilainen juomuksilla, osa 11

– Tuttua hommaa tämä juomusten laitto minulle on. Olen varmaan ollut tuommoiset 7-vuotias, kun olen alkanut kulkea isän kanssa verkoilla. Minä olin isän nuorimmainen, viimeinen lapsista ja minähän se olin aina, joka kulki isän matkassa kalalla. Isä oli kansakoulun opettaja, mutta sillä oli selkäytimessä, että järvestä otetaan kalat ja mettästä hirvet, kertoilee juomusvieraamme Sasu Kukkonen.

Kevätaurinko paistelee täydeltä terältä, kun Sasu Kukkonen kokee Inarilaisen juomuksen ja laittaa verkon sen jälkeen ahkion kyytiin. Inarilainen juomuksilla -sarja oli nimittäin tässä tältä keväältä. Tokihan verkkokelejä vielä riittäisi, mutta Kirakan talvisula laajenee uhkaavasti juomuspaikkaamme kohti, joten viisainta lopettaa tältä talvelta.

Kalaa ei kyllä tullut viimeisellä kerralla, mutta eipä juomusvieraamme sitä harmitellut. Pistimme pillit pussiin ja ryhdyimme termospullokahveille auringon lämmittäessä.

– Hyvin tulee mieleen ne isän kanssa tehdyt juomustelureissut. Silloin kun isä oli Partakon koululla opettajana, niin sitä lähdettiin heti, kun jää vähänkin kantoi, Pohjois-Inarille juomuksia laittamaan. Meillä oli vakiopaikat, oli Kallovuonoa, Vasikkaselkää ja Madelahteakin kierrettiin.

– Isä kalasti yleensä 65-millisillä verkoilla. Ja punalihaista me pyydettiin. Inarilta tuli taimenta, rautua ja harmaanieriääkin tuli siihen aikaan. Sitten kun Partakon koulu meni pakettiin ja me muutimme Riutulaan, niin kalapaikaksi tuli myös Muddusjärvi.

Sasu muistaa, kuinka hän pyysi isänsä kanssa verkoilla reeskaa Muddusjärvestä ja sitten reeskat laitettiin syötiksi pitkäänsiimaan.

– Seitavaaran kupeesta lähti paras paikka, siellä oli hyvä syvänne. Ja isä oli niin kova kalamies, että hän seurasi kuukalenterista kalojen uintia.

Sasun mieleen tulee sekin, kuinka hän hakkasi isän kanssa juomusavannot aina tuuralla.

– Isällä oli oma tekniikka siinä avannon teossa, eikä hän jääsahaa käyttänyt. Hänellä oli hyvä, leveäteräinen tuura, jolla rapsittiin jäätä pois kerros kerrokselta. Minä heitin lapiolla jäähilettä pois. Pikku hiljaa mentiin pohjaan asti ja melkoisia jäätunneleita ne kuopat olivat paksun jään aikana.

– Joskus arvuuteltiin sitten mökillä Tilley-lampun valossa, kuinka monta sataa metriä on hakattu jäätunnelia, jos kaikki laitettaisiin yhteen pötköön. Olihan se aikaa, kun nykymittapuulla miettii. Niitä verkkoja oli hirveät määrät. Ja kun koulupäivä päättyi perjantaina, niin ei muuta kuin Nitsin mökkiä lämmittämään ja lauantaina sitten jo aamuhämärissä verkkoja kokemaan Tilley-lampun valossa.

– Isä perkasi kaikki kalat ja osa pakastettiin perheelle ruuaksi, mutta minä sitten myinkin niitä Riutulan ympäristöön vanhemmille naisille. Olihan se raakaa hommaa, mutta se oli semmoista inarilaista elämäntapaa. Kun hilloja ja puolukoita kerättiin, niin niitäkin poimittiin saavitolkulla ja osan sain myydä.

Lapsena Sasu kiersi riekonansoja hiihtämällä. Hän oli innokas riekonpyytäjä, mutta herkkänä poikana hän ei raskinut tappaa lintuja.

– Minä laitoin, jos riekko oli elossa, riekon elävänä reppuun. Kyllähän se reppu möykkäsi selässä, kun sen kanssa hiihteli kotia. Isä niiltä riekoilta kotona väänsi niskat nurin. Kyllähän minulla on tämä inarilainen elämäntapa verissä.

Sasu miettii, kumpi on mieluisampaa, kalastus vai metsästys.

– Ne on ehkä yhtä mieluisia molemmat. Mutta metsästysharrastushan on mulla tauolla, kun viranomaiset otti luvat pois. Se kun ei tämä meikäläisen elämä ole aina ollut niin yhteiskuntakelpoista. Ja on yleensä ihme, että minä tässä nyt istun juttelemassa, tuumailee Sasu.

Katso video: Inarilaisen juomustuskausi on nyt taputeltu, kurkkaa viimeinen kokukerta täältä!

Video: Ville Vaarala

Airamikahveja hörppivä Sasu Kukkonen vaikuttaa kaikin puolin rauhalliselta ja mukavalta mieheltä. Päälle päin ei voi arvata, kuinka kovan elämänkoulun mies on käynyt läpi.

– Niin, minähän tulin tänne juomusavannolle Inarin kunnan osallisuuskeskuksesta, eli vanhalta lukiolta. Olen siellä sosiaaliohjaaja-harjoittelijana, ja olen nyt saanut tehdä töitä kuntouttavan työtoiminnan ihmisten kanssa. Työpaikkaohjaajana minulla on siellä Palolahden Heli. Se on mukava työpaikka. Ja jos saan jonkun hymyilemään tai jopa nauramaan päivän aikana, niin tulee tosi hyvä mieli.

– Ihmisten auttaminen on lähellä minun sydäntä ja se johtuu siitä, että minuakin on autettu, niin että olen päässyt läpi päihde- ja huumehelvetistä.

Sasu oli koulupoikana kympin oppilas, ja isän poika viimeisen päälle. Isä kuitenkin kuoli aivoverenvuotoon, kun Sasu oli 14 vuoden ikäinen.

– Eihän meillä osattu isän kuolemaa käsitellä. Eikä siihen aikaan ollut mitään kriisiapuja, eikä mitään muutakaan, se oli ihan erilainen aika kuin mitä nyt. Minä vain nielin sen isän kuoleman aiheuttaman surun sisimpääni, enkä ollut päivääkään poissa koulusta.

Kun Sasu tuli lukioon Ivalon kylälle, niin alkoholi tuli kuvioihin mukaan. Hän lopetti pianon ja haitarin soiton ja osti tilalle sähkökitaran. Hän fanitti Kurt Cobainia ja oli kovaa rokkaria itsekin – ja päihteiden käyttö tietysti kuului rokkarin elämään.

– Voi sanoa, että alkoholin käyttö tuli nopeasti kuvioihin ja minusta tuli alkoholisti tosi nopeasti. Armeijan jälkeen alkoholin käyttö oli päivittäistä. Olihan siinä opiskelua, kokeilin erinäköisiä opintosuuntia, mutta eivät ne kantaneet, koska juhliminen alkoi viedä kaiken ajan.

– Asuin Etelä-Suomessa ja ajauduin lopulta ihan huumepiireihin. Ryöstin apteekin ja sitten lähdin puoleksi vuodeksi Hämeenlinnan vankilaan. Vapauduttuani tein törkeitä ryöstöjä kaupan kassalla vesuri mukana, koska tarvitsin rahaa huumeisiin.

Päihdekierre syveni ja sen myötä katosi viimeisetkin moraalin rippeet kokonaan – ja alkoi Sasun vankilakierre.

– Välillä yritin saada jonkinlaisen otteen elämästä ja koitin opiskella ja elää perhe-elämää. Minä olin välillä rakennuksilla betonitöissä. Siellähän sitä tienasi hyvin, mutta ne rahat menivät huumeisiin. Elämä oli täysin kaoottista ja kyllä mulla semmoinen ajatus oli, jos nyt jotakin yleensä ajattelin, että minä käytän koko ikäni päihteitä ja varmasti aikanaan kuolen päihteisiin.

Sasu Kukkonen palasi pohjoiseen vuonna 2017. Hän asusteli ensimmäisen vuoden Nitsijärven eräkämpällä, seuralaisena siellä oli alkoholi.

– Jonkinlainen käänne tapahtui, kun tapasin Ivalossa ohimennen Jaanan, tulevan vaimoni, jonka kanssa minulla oli ollut lyhyt suhde joskus kauan sitten nuoruudessa. Hän kai näki minussa vielä jotain siitä alkuperäisestä Sasusta. Me rakastuimme täysillä, mutta Jaanan ehto seurustelulle oli päihteettömyys.

– Rakkaus oli hyvä motiivi, mutta eihän siitä raitistumisesta kuitenkaan mitään tullut. Sattumusten kautta, tai paremminkin nykyään uskon, että johdatuksen kautta, päädyin Lapualle Minnesota-hoitoon. Se oli aivan käänteentekevä juttu minun elämässäni.

Sasu painottaa Minnesota-hoidon tärkeyttä siinä, että hän sai elämänsä oikeille raiteille.

– Joillekin voi sopia joku muu hoito paremmin, mutta minulle sopi Minnesota-hoito. Siellä raittius tarttui vaatteisiin ja lopulta kaikki päihteet jäi. Ja aikamoinen olikin se päihdehistoria, minkä jätin taakseni. Siinähän oli sitä lääkehistoriaakin, kun olin viimeiset 20 vuotta napostellut bentsodiatsepiiniä.

Sasu osaa nyt katsella taaksepäin elämäänsä ja päihdesairauden kyllästämiä vuosikymmeniä.

– Hauskaahan sitä yritettiin pitää, mutta se oli päihteen tuomaa hauskuutta ja lopulta kärsimystä. Sitä kärsimystä yritettiin poistaa hetkellisellä päihteen nauttimisella. Kyllä ne olivat väsyttäviä ja kuluttavia vuosia.

– Kun aloin viimein tervehtyä, niin ensin piti saada elimistö puhtaaksi kaikista päihteistä ja kaikista keskushermostoon vaikuttavista aineista, jonka jälkeen saattoi hoitaa tunnepuolta kuntoon.

Sasu tuumailee, että päihderiippuvuus on henkinen ja tunne-elämän sairaus ja ilman oikeanlaista kokonaisvaltaista apua hyvin harva omin päin lähtee toipumaan.

– Voihan sitä tietysti pettää itseään kaikella lailla. Minä olin sinnikkäästi Minnesota-hoidossa, kun jotkut kaverit soitteli, että he on täällä tunturissa kelkkailemassa. Tunturissa kuulemma aurinko paistaa ja siellä mieli tuulettuu ja se on parasta terapiaa, ei tässä ryhmään tarvitse tulla. No, saattoihan se kelkkailu mieltä piristää, mutta eihän se sairautta poista. Se on itsensä pettämistä ajatella, että kelkkaillen ja reippaillen se päihdesairauskin lähtee. Ei mennyt kuin hetki, kun ne kaverit oli taas juomassa.

– Mettäterapian inarilaisen vetäjän avulla minä muuten sain maksusitoumuksen Minnesota-hoitoon.

– Mettäterapiasta sanoisin, että siellä saa kontaktin auttaviin tahoihin, kun mettäterapiaan on matala kynnys tulla. Siellä kalastuksen ja tulistelun lomassa voi puhua luontevasti asioista. Se on nimenomaan mettäterapiaa, joka osaltaan auttaa ihmisiä.

Sasu tietää, että paljon puhutaan sitäkin, että päihdekuntoutukseen ei kannata tulla, ellei ole motivoitunut.

– En nyt ihan ole vakuuttunut, että sairaalla ihmisellä olisi se motivaatiokaan aina niin mielessä. Joskus on niin, että Minnesota-hoidossa vasta perusjakson aikana alkaa kehittyä aito motivaatio. Kun käsitys alkoholismista sairautena syntyy ja annetaan työkalut asian hoitoon.

– Tulee mieleen, kuinka omaiset ovat tietysti aina huolissaan nuoren päihteidenkäytöstä. Se nuori voi olla jo päihderiippuvainenkin ja omaiset tuskittelevat, että mitä nuorelle voisi tehdä. Se vastaus on joskus, että ei mitään, koska hänellä on vielä juomatonta viinaa jäljellä. Tämä kuulostaa tylyltä, mutta näin se joskus on, että nuoren pitää kohdata se oma mittansa, ennen kuin hän on valmis hoitoon.

Entä onko Sasu yhä alkoholisti?

– Olenhan minä. Minä olen sairas ihminen, sen vuoksi en ota pisaraakaan ja näin voin elää täysipainoista elämää. Minä olen ihan varma, että jos ottaisin pienenkään pisaran alkoholia, niin sairaus alkaisi kukkimaan heti. Voisin olla nopeasti pohjalla ja pistämässä itseeni amfetamiinia, sanoo Sasu rauhallisesti.

Sasu kertoo, että toki pitkällinen ja nuorena aloitettu päihteidenkäyttö on jättänyt häneen jälkeensä.

– Minulla on pientä näköhäiriötä. Jatkuvasti on sellainen lumisade näkökentässä päällä, mikä tulee osalle hallusinogeenien viihdekäyttäjistä. Stressin vaikutuksesta se lisääntyy. Joskus elimistö korjaa ajan kanssa erilaisia vaivoja, toivottavasti se korjaisi tämänkin.

Huumeet ovat kasvava ongelma Suomessa ja Sasu on seurannut huolestuneena mihin päin yhteiskunta oikein menee.

– Nyt pitäisi panostaa ennaltaehkäisevään työhön. Ennaltaehkäisevästä päihdetyöstä ei saisi leikata yhtään, mutta nykyinen hallitus on ilmoittanut, että kaikesta leikataan.

– Kyllähän nuorten maailma näyttää pahalta. Yhä nuorempana aletaan käyttämään päihteitä ja se kääntyy tuolle huumausainepuolelle. Kun tiedän millainen stimulantti on vaikkapa amfetamiini, niin se vie heti mennessään. Minulla meni hujauksessa viikko, niin etten nukkunut silmällistäkään. Välillä jouduin putkaan, jossa sain nukahtaa vähän, ja sitten taas sama ralli uudestaan. Ei siinä voi puhua enää normaalielämästä tai opiskeluista.

Puheita kannabiksen vapauttamisesta Sasu ei ymmärrä, koska hän tuntee ja tietää mitä kannabis saa aikaan.

– Jos ihmisellä on alttius päihdesairauteen, niin kannabis tekee hänelle saman kuin alkoholi. Hän voi kuvitella, että käyttää kannabista vain joskus juhliessaan, mutta päihdesairaalla se käyttö nuljahtaa päivittäiseen käyttöön. Ja silloin katoaa motivaatio niin työteosta kuin opiskelustakin, elämän ja ajatusmaailman täyttävät vain päihteet, näin se vain on.

Sasun mieleen tulee Ukonjärven juomusavannolla yksi nuoruuden viinanhuuruinen seikkailu, joka katkesi juuri Ukonjärvelle.

– Olin juuri täyttänyt 25 vuotta ja takana oli puolen vuoden tehokas ryypiskely. Sain päähäni, että minähän lähden nyt moottorikelkalla Inarista Ivaloon. Ukonjärvi oli juuri jäätymässä silloin alkutalvesta. Minä lähdin yhden illanvieton päätteeksi isotehoisella Ski-Doolla Inarista kaahaamaan kohti Ivaloa.

– Ukonjärvellä minä laskettelin vettä pitkin. Kahdeksan kilometriä se menikin niin, mutta sitten kelkka upposi ja minä räpiköin henkihieverissä kelkkahaalari päällä sen 50 metriä rantaan. Ihmeen kaupalla sain siitä kyydin tien laidasta, eikä mihinkään sairaalaan, vaan kotiin. Hypotermia oli päällä ja kotona minulta meni taju. Sen verran säikähdin, että taisin olla kaksi kuukautta juomatta, kunnes jatkoin taas.

– Joka kerta se mieli muistuttaa, kun ajan Ukonjärven laitaa Nelostiellä, että tännekin se elämä meinasi loppua ennen kuin oli kunnolla edes alkanut. Minulla meni 30 vuotta päihdesairauksien pihdeissä, olen menettänyt päihteille tosi paljon, mutta kovasti toivon, että tässä vielä ehtisi normaalia elämää elää ja yritän olla kotona isän mallina vaimon lapselle ja vaimolle aviomiehenä. Sen voin sanoa varmasti, että elän nyt elämäni onnellisinta aikaa.

Sasu sanoo, että hänellä on kova halu tehdä sellaista työtä, jossa saa auttaa ihmisiä ja erityisesti päihdesairaita ihmisiä

– Kyllä minä koen, että minulla on aika hyvä kokemus ja selviäminen päihdemaailmasta. Jos tällä kokemuksella pystyn jotakin ihmistä auttamaan, niin se olisi hienoa. Olen myös opiskellut koulutetuksi kokemusasiantuntijaksi ja käyn kertomassa tarinaani pyydettäessä muun muassa kouluilla.Toivon, että oma tarinani auttaa päihdeongelmaisia näkemään, että aina on mahdollisuus muutokseen.

– Onneksi maailma on vähän muuttunut parempaan suuntaan sitten minun nuoruuden. Kun minä jäin isän kuoleman jälkeen omin nokkineni, niin ei ollut kuraattoreita, eikä ketään ottamassa koppia. Nyt kai asiat ovat vähän paremmin.

– Minulla on tosiaan kokemusta ja koko ajan tulee lisää koulutustakin siihen kokemuksen rinnalle. Minä olen matkan varrella kohdannut monet sosiaalityöntekijät, psykologit ja sairaanhoitajat. Ei heistä monikaan saanut minun kaltaiseen päihdesairaaseen mitään kontaktia. Jos auttaja on lukenut asioita vain kirjasta, eikä omaa elämänkokemusta, niin kyllä se suhde jää joskus etäiseksi, sen oikein näkee hänestä, ettei tuo käsitä, missä mennään.

Sasu kertoo, että omaa sairauttaan hän hoitaa nykyisin käymällä silloin tällöin Minnesota-jatkoryhmässä. Ivalossa hän kulkee vertaistukiryhmässä.

– Punainen lanka toipumisessani on juuri ryhmä. Yksin en olisi päässyt päihteistä irti. Ja pitää olla rehellinen. Ehdoton rehellisyys on Minnesota-hoidon tärkein sääntö.

Sasu Kukkosen kevättalven päivät ovat kuluneet Ivalon Osallisuuskeskuksessa, mutta myös postia jakaessa. Kotona hän harrastaa kaikenlaista nikkaroimista ja onpa mies raitistumisensa jälkeen rakentanut omin käsin tenolaisen puuveneen. Kun hän katseli uutta puuvenettään, niin hän mietti, että taitaa olla nyt elämänsä ensimmäistä kertaa ylpeä jostakin tekemisestään.

– Peuravuonossa minä pyysin kaverin kanssa kalaa juomuksilla alkutalvesta, silloin vuoden pimeimpään aikaan. Nyt siellä ei ole ollut moneen kuukauteen kuin narut jään alla, mutta ehkä me vielä laitetaan sinne verkot pyyntiin ennen kuin jäät lähtee.

Sasu naurahtaa, että hän on lapsesta pitäen oppinut pyytämään ruokakalansa verkoilla.

– Minä olen verkkokalastaja. En minä koskaan kasvanut pilkkimieheksi. En minä oikein Akujärvelläkään ole innostunut paljolti pilkkimään, mutta kyläyhdistyksen pilkkikisoja järjestäessä olen nähnyt, että valtavan isoja ahvenia sieltä Alemmasta Akujärvestä kyllä nousee.

Lue lisää aiheesta: