Ihmiset 

Tahdon voimaa omasta takaa — Leo Linder selvisi kolmenkymmenen vuoden ryyppyputkesta

Mies istuu ulkorappusten vieressä olevalla puupölkyllä ja hänen silmiinsä paistaa heinäkuun helteinen aurinko. Miehen nimi on Leo Linder ja hän kysyy:

– Miksi sie minusta haluat jutun tehä?

Sopertelen jotain hilloista ja kerron saaneeni hänen nimen kysellessäni oikein kovaa kittiläläistä marjastajaa.

Jutun alkuperäisenä ideana oli päästä jonkun marjastajan mukaan hillasuolle, mutta toisin kävi.

Linder kyllä myöntää olleensa takavuosina innokas metsässä liikkuja ja marjastajanakin kohtuu kova, mutta nykyisellään keuhkosairaus estää rasituksen ja hillojen poimiminen on ollut pakko jättää nuoremmille.

– Kyllä mie vielä puolaa ja mustikkaa käyn kattomassa. Keräsin aikoihnan vanhemmalle väele marjoja. Vishin mie niistä aina jotaki rahhaaki sain, Linder ohittaa marjastuksen.

– Mulla on ollu kauhea elämä.

Se, miksi elämä ei ole kohdellut Leo Linderiä aina silkkihansikkain johtuu hänen alkoholismistaan, joka kuitenkin on tänäpäivänä taakse jäänyttä elämää — on ollut jo kaksikymmentäneljä vuotta.

Sitä ennen mies kertoo eläneensä kolmenkymmennen vuoden ryyppyputkessa.

Viinaa kaksin käsin kiskoneella Linderillä on oma näkemyksensä, mikä hänen juomisensa aiheutti.

– Kotioloista se lähti. Ensimmäisen kerran mie aukasin korkin kuitenki vasta liki 20-vuotiihana. Viinapullo oli varma kaveri, johon saatto turvata.

– Join mie tenttuaki kymmenen vuotta, ko olin siinä pisthessä, että viina ei menny päähän. Pisimmilhän juominen saatto kestää kolme-neljäki viikkoa.

Viina vie usein alkoholistin terveyden, omaisuuden ja kaiken muunkin. Juomisen ohessa Linder kertoo olleensa myös työelämässä.

Asunnottomuuden hän vältti pistämällä aina töissä ollessaan rahaa myös sukanvarteen.

Kotinaan olevan talon hän osti veljeltään vuonna 1970.

– Olen laittanu peltikaton, uuet seinät, eristäny kaikki paikat ja muutenki remontoinu. Pakkohan son laittaa. Nyt talo on hyvässä kunnossa. Yks viinatrokari yritti viiä multa kaikki, mutta ei se onnistunu.

Viinahomma on semmonen, että se pittää lyä kerrasta poikki. Jos sie menet ja otat yhenkhän ryypyn, niin se lähtee siittä.

Työpaikoista puhuttaessa hän muistelee olleensa muun muassa sekalaisissa kunnan töissä, apumiehenä maataloissa sekä tehneensä metsätöitä.

Osallistuipa Linder 1970-luvun alussa Pohjois-Suomeen kohdistuneeseen työikäisten Ruotsiin suuntautuneeseen maastamuuttoonkin työskentelemällä vuoden päivät Ericssonin puhelintehtaalla Soderhamnissa. Hieman myöhemmin hän oli mukana myös Hyvinkää–Mäntsälä-välille valmistuneen valtatien rakentamisessa.

– Sielä kehuthin, että jää Leo tänne, ko olet niin hyvä työmies, mutta mie sanoin, että Kittilä vettää. Poliisit veivät minut sielä putkhan, ko otin kaupan vieressä ryyppyjä. Se oli mukavaa aikaa sielä, mutta olis pitäny se viina jättää pois.

Linder puhuu viinanhuuruisista vuosistaan avoimesti, mutta ei retostele eikä romantisoi niitä.

Hän muistelee päätään puistellen kuinka joskus menneinä vuosikymmeninä kiipesi humalassa 100 metrin korkeudella olleeseen telemastoon ja kuinka hänet vietiin useampaan otteeseen köysissä katkolle.

Loppu juomiselle tuli, kun Linder niin päätti.

Hän sai töitä paikalliselta sahayrittäjältä ja tunsi työnteon toimivan terapiana.

– Viinahomma on semmonen, että se pittää lyä kerrasta poikki. Jos sie menet ja otat yhenkhän ryypyn, niin se lähtee siittä. Muut ihmiset ei pysty raitistamhan kethän jos ei siota sänkhyn kiini, mutta jos on viinanhimo, niin kyllä alkoholisti siitäki karkaa.

Leo Linderin kesäpäivät ovat kuluneet polttopuiden teossa talon takapihalla. Talvisin aika kuluu itsekseen, ilman suurempia tekemisiä.

Pari kuukautta sitten Linderiä kohtasi ikävä tapahtuma, kun hänen kaverinaan 13-vuotta ollut sekarotuinen koira kuoli sängyn viereen.

Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluukin uuden koirakaverin hankinta.

– Luonnossa kulkeminen on antanu mulle paljon. Sielä sitä niinkö nauttii. Nokipannukahvi… kannon nokassa. Se on sitä elämää. Mulla on ollu aina kamera mettässä matkassa ja olen kuvannu sielä, Linder paljastaa ja kertoo samalla näkemyksensä nykyisestä maailmanmenosta.

– Ihmiskunta on menny aivan sekasin. Käyppä kattomassa tuola mettässä. Kaikki mettät hakathan nurin eikä välitetä misthän muustako omasta hyvinvoinista, mutta en mie tulevaisuutta pelkää.

Juttukeikalta poistuessa mieleeni tulee Veikko Lavin laulu Jokainen ihminen on laulun arvoinen ja niinhän se taitaa olla, että kaikilla meillä on elämäntarina kerrottavanamme.