Muualta Lapista

74-vuotias Ilpo Hasa on kettua nopeampi mies – saartaa eläimen tarvittaessa hiihtämällä

Kesälläkin hän pitää ketunhiihtokuntoaan yllä polkemalla vanhalla armeijan munamankelilla Aavasaksan päälle, eikä takapuoli nouse penkistä ennen kuin ollaan laella.

Ketun ottaminen kiinni hiihtämällä kuulostaa satukirjan jutulta. Aavasaksalla asuvalle Ilpo Hasalle se ei ole mahdoton temppu.

Kettua voi pyydystää monella tavalla. Ajokoirapyynti varsinkin seuruepyyntinä on tehokas keino ja haaskalta kyttääminen toinen. Ehkä eniten repolaisia saadaan kuitenkin saaliiksi jalkanarun avulla. Se on tehokas pyyntitapa, mutta joskus kettu saa nulistettua jalkansa irti narun silmukasta.

Normipyytäjä päivittelee huonoa tuuriaan ja virittää narun uudestaan, mutta näin ei tee Hasan Ilpo. Mies ottaa kiväärin selkäänsä ja työntyy pitkin potkuin ketun jäljelle. Ja usein ajo päättyy ketun tappioon.

– Sitkeimmän ketun perässä hiihdin kolme päivää, ennen kuin se uupui. Jatkoin aina seuraavana päivänä siitä, mihin hiihto edellisenä päättyi, Hasa kuvailee.

Joskus hän on päässyt kettua jo niin lähelle, että on kuullut sen läähätyksen. Sitten se on saattanut nousta vaikka moottorikelkan jäljelle, ja hän on joutunut luovuttamaan ajon.

Ensimmäiset kettunsa vuosikymmeniä sitten Ilpo pyysi sen ajan tapaan raudoilla. Sitten harjoiteltiin veljesten kanssa lippusiimapyyntiä, eikä turhaan: Parhaana talvena 28 kettua menetti turkkinsa.

Jalkanarupyynnin yleistymisen myötä kuvaan astui ketun hiihtäminen kiinni.

– Kavereissani on monia aktiivisia narupyytäjiä. Joskus, vaikkapa kovemman lumisateen jälkeen, narusilmukka ei lauetessaan tartukaan jalkaan riittävän ylhäältä ja kettu onnistuu aikansa temuttuaan kiskomaan käpälänsä silmukasta. Silloin minut kutsutaan paikalle – leikkisästi sanoen: saan virka-apupyynnön.

Hiihdon onnistumisen ratkaisee usein se, kuinka väsynyt kettu on narussa rimpuilun jälkeen. Jos sen makuupaikka löytyy alle kilometristä, mies tietää olevansa vahvoilla.

– Ensimmäinen puoli tuntia otetaan rauhallisesti, jotta kroppa ehtii lämmetä kunnolla. Sitten alkaa tosi hiihto.

Keliolosuhteet ovat ratkaisevan tärkeitä hiihdon lopputulokselle. Lunta on oltava tarpeeksi paljon ja sen on oltava riittävän pehmeää, hankikelillä ei suksimies ketulle pärjää.

– Helmi-maaliskuulla, kun mies ja kettu uppoavat suunnilleen saman verran, ollaan samalla viivalla. Liian kovalla lumella mies jää toiseksi.

Sunnuntaihiihtelystä ei hyvissäkään olosuhteissa ole kyse. Kun on oikein äärirajoille menty, on kettu lyönyt makuulle heti saatuaan viisikymmentä metriä rakoa mieheen – ja silti ajo on vain jatkunut, sillä miehenkin on pitänyt tiheään pysähtyä keräämään voimia. Ja ilman juomapulloa ei ketun jäljille työnnytä:

– Jos juomapullo unohtuu matkasta, johtaa kettu välittömästi kisaa 1-0.

Yhtä ratkaisevaa onnistumiselle on paikallistuntemus. Usein kettu alkaa väsyessään pyrkiä tiheisiin ryteikköihin ja miehen on koetettava estää se kiertämällä tiheikön puolelle.

Ymmärrettävästi millään latusuksilla ei ketun perään työnnytä. Metsäsuksia Hasalla on kahdet: 260- ja 280-senttiset. Pehmeämmällä kelillä käytössä ovat pitemmät. Sukset ovat kotimaisen valmistajan muovisukset, joissa on suomupohja pitoalueessa. Sauvat ovat suurisompaiset, mallia armeija.

Aseena kettuhiihtäjällä on 222.-kaliiperinen kivääri, joka kulkee aserepussa selässä, suojassa lumelta. Ampumista kannattaa koettaa kauaskin, sillä kettu hätääntyy laukauksesta, alkaa loikkia ja uupuu nopeammin kuin ravatessaan.

Kulunutta talvea Hasa kuvailee ketunpyynnin kannalta huonoksi. Ensin ei tahtonut lunta tulla lainkaan ja sitten sitä on tullut niin tiheään, että pyyntiin asetetut narut on usein jo seuraavana päivänä pitänyt kerätä lumen alta pois. Eikä kova suvi ja sitä seurannut pakkanen ole yhtään parantanut tilannetta.

– Pari tiukkaa hiihtoa on tälle talvelle takana. Toisen sain saaliiksi, toinen karkasi.

Saaliiksi päätynyt olikin oma tarinansa. Jalkanaruun kiinnitetään ankkurikeppi, mikä pitää huolen siitä, että kettu ei kauaksi jaksa narun kanssa. Nyt ankkuri olikin tippunut pois ja kettu pakeni pelkän naruansan kanssa.

– Se oli painunut Väylän yli Ruotsiin kahden sulakohdan välistä. Itse en siitä tohtinut mennä, vaan kiersin Aavasaksan sillasta yli. Työnnyin toisella puolen Väylää jäljille, mutta kettupa pisteli takaisin Suomeen. Väylän ja rautatien välissä oli tosi tiukka sellainen muutaman sadan metrin rutistus ja siinä onnistuin ketun viimein tavoittamaan, Hasa kertoo.

Kun miehellä on ikää 74 vuotta, tuntuu ketun kiinni hiihtäminen uskomattomalta suoritukselta – olkoonkin, että se sitä ennen on väsyttänyt itseään narua vastaan rimpuillessaan. Hurjan kunnon taustalta löytyy kuitenkin urheilijanuorukainen, jonka bravuurilajit olivat keskipitkät juoksumatkat.

– Meitä oli seitsemän veljestä. Epäilenpä, löytyykö Suomesta toista veljesporukkaa, joka on painellut 4 x 800 metrin viestin alle kahdeksan minuutin.

Joskus Hasa työntyy sellaisenkin ketun jäljille, joka ei ole ollut narussa. Silloin tavoitteena on saada kettu kierrettyä ladun sisään. Sitten seurataan jälkeä renkaan sisälle sen verran, että saadaan se liikkeelle ja jäädään ladun varteen odottamaan passiin. Tämä tietysti vaatii ketun, joka pelkää ladun ylittämistä.

Tällainen pyyntitapa vaatii onnistuakseen hurjan kunnon, jota on pidettävä yllä ympäri vuoden. Kansallismaisemassa, Ylitorniolla Aavasaksan juurella asuva mies hoitaa kuntoaan säännöllisesti lenkkeilemällä. Kesällä mies polkee vanhaa armeijan munamankelia Aavasaksan huipulle – eikä takapuoli nouse penkistä, ennen kuin ollaan laella.