Muualta Lapista

Vuosikymmenet opettanut Helvi Savikuja täyttää 100 vuotta – koulun näytelmäkerho auttoi surutyössä: ”Koitin päästä satujen maailmaan pakoon suruani”

Satavuotias päivänsankaritar on ollut elämänsä aikana monella tapaa edelläkävijänä.

100 vuotta täyttävä Helvi Savikuja on tuttu monelle tornionjokilaaksolaiselle perheelle. Alavojakkalasta kotoisin oleva Savikuja on toiminut vuosikymmenten ajan opettajana Torniossa ja Ylitorniolla.

Viimeisimmät vuodet ennen eläkkeelle jäämistään Savikuja opetti Seminaarin koululla yhdessä miehensä Taunon kanssa. Eläkkeelle Savikuja on jäänyt vuonna 1983, täytettyään 60 vuotta. Ennen asettumistaan Seminaarin koululle, oli Savikuja ennättänyt opettaa monella koululla sekä Suomessa että Ruotsissa.

Ensimmäisen kosketuksensa Savikuja sai opettajuuteen vuonna 1945. Nuori nainen sai viran Väystäjän supistetusta koulusta Ylitorniolla, vaikka hänellä ei ollut kädessään kuin ylioppilastutkinto ja vajaan vuoden opiskelu Helsingin käsityöseminaarissa.

Samana vuonna hän kihlautui opettajaseminaarissa opiskelleen Taunonsa kanssa ja kaksi vuotta myöhemmin heidät vihittiin. Kumpikin sai työpaikat Leväslahden koululta Eräjärveltä, mutta kaipuu Tornionlaaksoon ajoi heidät takaisin pohjoiseen.

Tauno sai viran Pekanpään koulusta Ylitorniolta, ja Helvi lähti opiskelemaan Turun opettajakorkeakouluun. Perheen esikoinen Sirkka jäi perheen isän hoiviin.

– Se oli aika epätavallista siihen aikaan, että lapsi oli isän hoidettavana. Tauno pärjäsi tyttären kanssa, ei se sitä moittinut. Mummo auttoi myös tarvittaessa, Savikuja muistelee.

Se on ollut kauhea suru ja se jatkuu niin kauan, kuin elämää piisaa.

Vuoden opiskeltuaan Savikuja huomasi odottavansa toista lastaan ja palasi Väystäjään opettajaksi Eero-pojan synnyttyä vuonna 1952.

– Siellä ei ollut sähköjä eikä vesijohtoja, ja minulla oli pieni lapsi hoidettavana. Pärjäsin kuitenkin hyvin.

Vuotta myöhemmin avautui alakoulun opettajan pesti samasta Pekanpään koulusta, jossa aviomies oli virassa. Siellä aviopari viihtyi 14 vuotta, jonka jälkeen he siirtyivät kumpikin erinäisten vaiheiden jälkeen opettajaksi Seminaarin koululle Tornioon.

Muutaman vuoden päästä Savikuja otti virkavapaata ja lähti Taalainmaalle opettajaksi, ja otti nuorimmaisensa Timon mukaan opettelemaan ruotsin kieltä. Vuosi päättyi kauheimmalla mahdollisella tavalla, kun 13-vuotias Timo kuoli kolmen vanhemman pojan väkivallan uhrina koulun päättäjäisiltana. Suru oli musertava.

– Se on ollut kauhea suru ja se jatkuu niin kauan, kuin elämää piisaa.

Tämän jälkeen Savikuja lähti töihin Tukholmaan Tenstan koululle ja siellä vietetyn vuoden jälkeen hän palasi virkaansa Tornioon. Parin vuoden kuluttua häntä pyydettiin opettajaksi Luulajaan.

– Siellä oli kouluissa suomalaisia lapsia paljon, mutta ei suomenkielisiä opettajia.

Savikujan Luulajan pesti kesti kolme vuotta ja hän oli opettajana kahdessa eri koulussa. Sen jälkeen hän palasi pysyvästi takaisin Seminaarin koululle, jonne hän perusti näytelmäkerhon.

Olen vilkas ja minulla on paljon mielikuvitusta, rohkeutta ja ideoita.

Kerhoa pidettiin muutaman kerran viikossa koulun jälkeen. Kun esitys oli hiottu huippuunsa, sitä esitettiin rahan edestä yleisölle. Lippurahat laitettiin pankkiin ja näytelmäkerho reissasi niillä kesäisin.

Siihen aikaan opettajan pitämä näytelmäkeho oli harvinaista. Savikuja sanoo, että osa opettajakollegoista oli sitä mieltä, että hän halusi itse päästä esille.

– Eihän se sitä ollut. Se oli se suuri suru, joka ajoi minua takaa. Koitin päästä satujen maailmaan pakoon surua.

Savikuja kertoo, että osa työkavereista oli sanonut tämän myös olevan erilaisempi kuin muut. Synttärisankari pohtii, että ehkä erilaisuus johtuu hänen karjalaisista juuristaan.

– Olen vilkas ja minulla on paljon mielikuvitusta, rohkeutta ja ideoita. Mutta myös suru on pannut minut tekemään kauniita ja hyviä asioita.

Savikuja piti näytelmäkerhoa eläkkeelle jäämiseen saakka. Hän oli ollut jo useamman vuoden eläkkeellä, kun häntä pyydettiin vielä opettajaksi Luulajaan. Tämän sijaisuuden jälkeen hän ei enää opettajan töihin palannut.

Eläkkeellä ollessaan Savikuja on kirjoittanut 11 kirjaa sukunsa vaiheista ja kirjan pojastaan Timosta. Kirjoittaminen jatkui 80-vuotiaaksi asti, kunnes näön heikentyminen lopetti tärkeän harrastuksen. Nyt hänellä on apukirjoittajia, jotka auttavat, jos tarvetta on kirjalliselle ilmaisulle.

– En pysty kirjoittamaan enkä lukemaan, mutta siitä huolimatta olen tyytyväinen elämääni, sillä pystyn vielä tekemään arkisia asioita, hyväntuulinen satavuotias toteaa.