Muualta Lapista

Reino Palokangas nukkui pois kotisohvallaan 80-vuotispäiviensä päätteeksi - Reilu jätkä oli kaikille tuttu Espanjaa, Ivaloa ja Nuorgamia myöten

Paikallislehti Inarilaisen yksi viimeisistä perinnetietäjistä, Reino Palokangas, nukkui ikiuneen kotisohvallaan joulun alla. Reino oli päivää aikaisemmin viettänyt 80-vuotispäiviään ja tarjonnut kakkukahvit Sastamalan kodissaan etelän ystävilleen.

Etelässäkin oli satanut lunta sen verran, että Reino oli vieraiden lähdettyä hypännyt ulos ja tarttunut lumikolaan. Eihän syntyperäinen vanhan kansan Lapin mies voinut sitä katsoa, että lumityöt ovat tekemättä, joten kolaan oli tartuttava.

Kotisohvaltaan mies sitten löydettiin lumitöittensä päätteeksi ikiuneen vaipuneena. Lähtö oli ollut nopea ja varmasti sellainen kuin hän olisi toivonutkin. Hän oli nähnyt sukulaisten ja ystävien makaavan pitkiä aikoja vuodeosastolla tästä maailmasta paljoakaan tietämättä. Hän halusi lähteä suorilta jaloilta, olkoonkin, että lähtöpäivä tuli hieman liian aikaisin. Mehän olimme vielä marraskuussa jutelleet puhelimessa ja suunnitelleet ensi kesän ohjelmaa. Meidän piti lähteä ajelemaan Reinon kanssa vanhoja postiautoreittejä Ivalosta pohjoiseen, mutta taivaallinen postiautonkuljettajien esimies päättikin toisin ja katsoi, että Reino on nyt päätepysäkilleen päässyt.

Reino Palokankaasta voisi sanoa vanhan laulun sanoja mukaillen, että reilu jätkä on kaikille tuttu. Hänhän oli kotonaan aina siellä minne asettui, olipa koti sitten Espanjassa, Ivalossa - tai Sastamalassa.

Hänhän tunsi kaikki vanhat ivalolaiset ja hän tiesi kaikki talot Vuotsosta Nuorgamiin ja Karigasniemeltä Näätämöön. Hän oli tehnyt elämäntyönsä postiauton ratin takana ja se oli palveluammatti, jossa Pohjois-Lapin asukkaat tulivat viimeisen päälle tutuiksi.

Reino otti aina tilanteen haltuun ja raatia riitti. Muistan hyvin, kuinka hän aina kesäisin istui Espanjasta tullessaan Ivalon Bistro-kahvilan terassilla ja jutteli ystävien ja varmasti puolituttujenkin kanssa. Hän istui omassa pöydässään ja kävi siitä keskustelua suvereenisti vaikka kahdenkin pöytäseurueen kanssa yhtä aikaa.

Reino Palokangas tunnettiin postiautonkuljettajana viimeisen päälle palvelualttiina miehenä. Hänellä oli niinsanottua sydämensivistystä, mikä oli varmasti kehittynyt hänen oman elämänkoulunsa aikana, mikä oli välillä kaikkea muuta kuin helppoa.

Kun tein Reinosta 60-vuotishaastattelun joulukuussa 2004, niin jäi mieleeni, kuinka hän perusteli sitä, että halusi kutsua ystävät tervetulleiksi 60-vuotisjuhliin Inarin Yrityksen talolle.

– Kun minulla ei oikein ollut lapsuutta eikä nuoruuttakaan, niin mukavahan sitä on nyt näin vanhoilla päivillä edes juhlia pyöreitä, hän sanoi.

Reinohan oli joutunut isänsä kuoltua lähtemään tienestihommiin jo poikasena. Hän oli 13-vuotiaana Tammijärven savotalla saunamajurina. Hän lämmitti saunaa ja toimi talonmiehen apulaisena pihatöissä ja sisällä. Raavaat savottajätkät suhtautuivat Reino-poikaan suojelevasti ja ehkä liiankin tasavertaisesti, sillä savottakämpällä Reiska oppi vanhoilta savottajätkiltä tupakanpolton.

Legendaarinen taksiautoilija, rajamieheksi alunperin Ivaloon tullut Paavo Aittokoski eli ”Öljynen” oli tuttu mies Tammijärven savottakämpällä. Paavo kuljetti Tammijärvelle rahtia ja jätkiä. Kerran hän istui kämpässä kahvilla ja sanoi Reino-pojalle, että käy sinä kääntämässä tuo hänen auto jo valmiiksi pihalla ja jätä käyntiin hyrskyttelemään. Tuleva autonkuljettaja teki työtä käskettyä, mutta hän ei ihan vielä hallinnut vaihteita, joten auto kolhaisi hieman isoa petäjää ja peltiin tuli pieni lommo.

Reino säikähti hirveästi ja piti selvänä, että tästä tuli hänelle nyt kallis tikki. Öljynen vain naureskeli ja sanoi, että sinustahan se taitaa vielä automies tulla. Eikä siinä vielä kaikki. Öljynen sanoi, että lähdeppä Reino Ivalon keikalle hänen rengiksi ja istu rattiin, niin saat ajella Palkisojan tienhaaraan asti.

Kun Reino pääsi Tammijärven savotalta ensimmäisen kerran kotiin, niin ei yksinhuoltaja-äidillä ollut muuta pöytään laitettavaa kuin jauhovelli. Äiti itkeskeli ruuan puutetta, mutta Reino otti taskustaan 400 markkaa palkkaennakkoa ja sanoi, että tällä rahalla hän pääsee Junttilan kauppaan.

Kun Reino palasi kaupasta, niin olipa pöydälle laitettavaa. Siinä oli leipää, makkaraa, juustoa ja voita. Kitti Jouni oli samaan aikaan Palokankaan talossa kortteerissa ja halontekijänä, ja hän taivasteli, että ”Tenpohja, nyt Reino taiti tyhjentää koko kaupan.”

Kitti Jouni kutsuttiin tietysti ruokapöytään myös. Reino muisteli usein tuota Kitti Jounia, joka oli syntymässään Luojaltaan hieman saamapuolelle jäänyt reppana. Jouni asusteli Kyrönpuolella omassa korsussa ja välissä ihmisten nurkissakin.

– Se minun lapsuus oli vielä sitä aikaa, että tuollaisista Jouni-rievuistakin pidettiin huolta. Ajankulukseen hän käveleskeli joskus Koppeloon. Ja sehän kuului silloin asiaan, että Jounille keitettiin joka talossa kahvit, mihin hän poikkesi. Se oli sitä aikaa, mutta ne ajat ovat menneet, tapasi Reino useinkin todeta, kun Kitti Jounia muisteli.

Ivalon kansakoulumuistot eivät kaikin puolin olleet Reinolla hyviä. Elettiin aikaa, jolloin opettajien joukossa oli monenlaista hermovikaista kiivailijaa, jotka eivät siekailleet ruumiillistakaan kuritusta. Reino arveli joskus, että hänen pelastus oli kuitenkin se, että yksi opettajista oli oikeudenmukainen ja hyvä Elli Ravola, joka tiukoissa paikoissa pelasti vilkasliikkeisen Reinon ja varmisti, että poika saa koulunsa käytyä.

Reino muisti lopun elämänsä, kuinka johtajaopettaja Elli Ravola kutsui pari oppilasta Uuden vuoden päivälliselle kotiinsa. Toinen oppilaista oli Reino ja pöydässä oli peräti karhunpaistia. Liha oli peräisin Kukkalan Oivalta ja sen oli valmistanut yksi päivällisvieraista, asuntolanhoitaja Rautio, joka oli taitava kokki.

– Olen ikäni muistanut tuon päivällisen ja olen ihmetellyt, että miksihän Elli minut sinne valkkasi satojen oppilaiden joukosta. Mutta tottapa hän näki, että tuolla Reinolla on kovat kotiolot ja poika tarttee kannustusta. Joku semmoinen siinä varmasti oli, ja Ellihän tunsi sen ajan Ivalon ja jokaisen perheen.

Reino osasi olla ikuisesti kiitollinen, että hän pääsi ensimmäisellä luokalla Elli Ravolan luokalle. Reino oli luokan isommuksia ja pitkänä poikana hänen paikkansa olisi ollut takarivissä. Hyvin hienovaraisesti ja asiasta numeroa tekemättä Elli istutti Reinon kuitenkin etupenkkiin.

– En minä silloin osannut olla kiitollinen siitä eturivin paikasta, mutta myöhemmin olen ajatellut, että sillä oli pelisilmää siinäkin, että se istutti minut ihan silmiensä alle. Ei Elli Ravola jää historiaan minään vitsikkäänä tarinankertojana, mutta hän oli oikeudenmukainen ja muistelen häntä kunnioituksella. Ei hän ollut kuin Meeri Massala, joka hakkasi karttakepin säpäleiksi tai Peijarin Tapani, jolla oli nuorempana koviakin otteita. Tapani rankaisi oppilaita kiikuttamalla heitä korvasta suihkukoppiin lukkojen taakse.

– Peijarin Tapani oli jyrkkkä vanhoillislestadiolainen, mutta ei se uskovaisuus sitä kiivastumista estänyt. Peijari oli jo vanha mies, kun hän hyppäsi postiautoon Rovaniemeltä ja mehän heti tunnistimme toisemme. Hän otti siinä pahoitellen puheeksi ne kovat otteensa ja minä rauhoittelin sitä sanomalla, että minä en ole jäänyt kantamaan kaunaa mistään, kyllä se on Taivaan isä, joka viimeisenä meille tilit tekkee, tarinoi Reino kansakouluaikoja muistellessaan.

Reino lisäsi, että Ravolan täytyi olla aikaansa edellä, koska hän touhusi Ivalon kansakouluun sellaisenkin oppiaineen kuin siveysoppi.

– Minä istuin uskonnontunneilla, enkä tiijä siitä siveysopista mitään, mutta sen tiijän, että Kolan Oiva vaati lapsilleen siveysoppia uskonnon sijasta ja Ravola sen siveysopin sinne järjesti, vaikka moni päättäjä Ivalon kylällä sitä ihmetteli, että eikö ne kaikki voi istua siellä samalla uskonnon tunnilla, tiesi Reino.

Reino Palokangas aloitti työuransa Suomen Postilaitoksen palveluksessa vuonna 1959. Ensin hän oli rahastaja, myöhemmin hän teki kymmenien vuosien uran postiautonkuljettajana. Hän oli ikuisesti kiitollinen häntä vanhemmille postiautonkuljettajille ja esimiehille, jotka menivät alaikäisestä Reinosta takuuseen ja ottivat hänet postiautoon rahastajan työhön.

Postiauto oli Reinon korkeakoulu, jota ajaessaan hän oppi tuntemaan perinpohjin Inarin ja Utsjoen ihmiset. Hän ajoi postiautoa, heitti postia tien varren puisiin heittolaatikoihin, vei postilähetykset Inarin ja Utsjoen postitoimistoihin, ja hän toimi myös ostoasiamiehenä Karasjoella, kun monet Inarin emännät antoivat kuljettajan käteen puutelistan ja sanoivat, että voisitko Karasjoelle ajaessasi tuoda heille jauhoja ja margariinia.

– Ja minähän toin Karasjoelta kuivaruokalasteja emännille ja siinä samalla isännille norjalaista sätkätupakkaa. Ihmiset olivat silloin vähävaraisia ja Norjasta oli pakko tuottaa Inariin edullista vehnäjauhoa ja muuta. Totta kai minä halusin heitä auttaa kun se kerran oli mahdollista. Penniäkään ylimääräistä minä en siitä Karasjoen kauppatouhusta itselleni saanut, muisteli Reino.

Joskus oli postiauton kyydissä ylikuormaakin, kun auto palasi Karasjoelta Suomeen, mutta siihen aikaan ei virkavaltakaan turhia ihmisiä kiusannut. Reino puhui lämmöllä tullipäällikkö Olavi Tolkista, joka Karigasniemellä heilautti vain kättään ja antoi postiauton mennä ilman turhaa syynäämistä.

Postiauton ratin takana Reino oppi tuntemaan Pohjois-Lapin ihmiset, mutta toki he tulivat tutuiksi myös kortteeripaikoissa. Esimerkiksi Lemmenjoen reitillä oli pakko olla yötä Anna-Maria Jomppasen yläkerrassa. Anna-Maria laittoi postiautonkuljettajalle ja rahastajapojalle käristyksen pöytään ja sen jälkeen parannettiin maailmaa.

Lämmöllä Reino puhui Anna-Mariasta vielä viime syksynäkin. Anna-Maria ei ollut kouluja käynyt, mutta ymmärsi maailman ja Inarin asioista enemmän kuin useimmat oppineet. Reino ihmetteli syksyllä Anna-Maria puheita muistellessaan, kuinka tämä osasikin olla kaukonäköinen niin monessa asiassa.

Kun Ivalon autopostimiehet puuhasivat mökkiä Veskoniemeen, niin oli Reinon talkooapu enemmän kuin tarpeen tuossa ponnistuksessa. Rahaa piti saada rakentamiseen ja niinpä autopostimiehet kutsuivat Irwin Goodmanin Ivaloon esiintymään.

Reino majoitti Irwinin pariksi päiväksi kotiinsa. Herkkänä hetkenään Palokankaan olohuoneen sohvalla Irwin jopa liikuttui, kun ihmetteli, miten hänet hyväksyttiin ihmisten kotiin asumaan kuin perheenjäsen konsanaan. Yleensä kansantaiteilija sai yöpyä kolkoissa hotelleissa ja matkakodeissa seuranaan vain pullon henki.

Reino pärjäsi aina ihmisten kanssa ja oli auttavainen luonne. Varmasti näistä syistä hänet aikoinaan palkattiin myös Lapin Kansan asiamieheksi. Hän hoiti tätä pestiä sivutoimisesti ja pestiä riittikin peräti 33 vuotta.

Reino pisti tapansa mukaan tuulemaan ja paljolti hänen ansiota olikin, että Lapin Kansan levikkilukemat porskuttivat korkealla. Eikä asiaa haitannut se, että Reiska oli henkiystävä aluetoimittaja Pekka Järvenpään kanssa, joka oli persoonana ja journalistina aivan omaa luokkaansa. Hänhän oli mitään pelkäämätön ja ketään kumartelematon lehtimies, joka tuli toimeen niin jätkien kuin herrojenkin kanssa. Vasemmistolaisetkin tulivat hänen kanssaan toimeen, vaikka epäilivätkin Pekan olevan Ivalossa Suopon agenttina - toki nämä kuiskuttelut tulivat Pekan korviin ja hän taisi olla niistä vain mielissään.

– Kyllähän suoraan sanoen sitä Pekan kanssa monesti mietittiin niitä kirjoitusaiheita, eikä siinä aina silloin oltu kuivin suin. Joskus ryypättiin, ja jos Lapin Kansasta Rovaniemeltä tuli joku pomomies käymään Ivalossa, niin hän istui siinä ringissä kolmantena pyöränä, naureskeli Reino.

Kun Reino jäi virallisesti eläkkeelle postilinjojen palveluksesta, niin eivät autohommat siihen jääneet. Hän ajoi muun muassa Malmin linja-autoa ja myös takseja, kaikkein pisimpään varmaan Asko Lanton taksia Inarissa.

– Minä kyllä ensin ajattelin, että autohommat oli nyt tässä, mutta kun Malmin Helga soitteli ja sanoi, että tule Reino-rakas heille töihin, niin siitä se alkoi. Ja mikäs siinä, ratin takana, oli se nyt sitten linja-auto tai taksi, sai taas palvella ihmisiä ja siitähän sitä sai mielenvirkeyttä. Olisihan se aika kulunut kalastaenkin, mutta kun ei minulla koskaan nuorempana ollut aikaa niin perehtyä noihin kala- ja metsästyshommiin, kertoili Reino.

Nuorten asiat olivat aina lähellä Reinon sydäntä. Se oli yksi syy siihen, että hän ajeli kymmenkunta vuotta Tunturi-Kiekon pelaajia viikonloppuisin eri puolille maakuntaa. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ollut lauantaisin, kun starttasi linja-auton pimeässä jäähallin pihalla ja palasi iltasella takaisin yhtä pimeässä.

Ei Reino jaksanut enää vapaa-ajallaan Ivalon jäähallissa istuskella, mutta hän kantoi kortensa nuorten hyväksi bussia ajamalla. Mielenkiinnolla hän aina seurasi uutisia Ivalon jäähallin rakentamisesta ja näitä viimeisimpiäkin pohdintoja nykyisen jäähallin kohtalosta. Hän oli sitä mieltä, että Ivalossa pitää olla aina hyvä ja ajanmukainen jäähalli lapsille ja nuorille. Hän muistutti, että eiväthän Inarin kunnan päättäjät voi sen parempaa palvelusta tehdä kuin vastata nuorten toiveisiin.

Kun Reino jätti autoilijan uran lopullisesti taakseen, niin hän innostui muuttamaan Espanjaan ja asuikin siellä yhtäjaksoisesti monta vuotta. Joviaalina miehenä hän löysi heti paikkansa ja harrastuksensa myös Espanjasta. Hän hoiti kuntoaan kävelemällä kaikki asiointimatkansa paikasta toiseen. Hän istuskeli Suomi-baarissa raatailemassa suomalaiskavereiden kanssa ja välillä pelattiin bingoakin. Espanjassa toimi myös Mieskuoro Örisevät, jonka kantavia voimia Reino oli pitkään.

Reino oli aina jyvällä siitä, jos Inarin tai Utsjoen puolesta oli tulossa vanhoja ystäviä Espanjaan talvehtimaan. Mikko Kemppainenkin vietti Espanjassa monet talvet ja aina Reino järjesti yhteistä ajankulua Mikon ja muidenkin väärtien kanssa, jotka Espanjaan tupsahtivat. Ja Reino oli aina valmis majoittamaan inarilaisia ja utsjokelaisia Espanjan kotisohvalleen - siellähän nukkui aikoinaan myös Espanjan-kävijä Hans Niittyvuopio, eli matkailuyrittäjä Muotkan Hanssi.

Lappia ja Inaria Reino ei unohtanut Espanjassakaan, sillä Inarilainen tuli hänelle säännöllisesti. Internetin kautta hän kuunteli Lapin Radiota ja erityisen tarkasti tietysti silloin, kun äänessä oli Ivalon oma mies Jarmo Siivikko.

Reino arveli, että hänen terveydelle Espanja teki hyvää. Ruuat olivat keveitä, terveellisiä ja samalla hyviäkin. Ravintolassa hän ei juuri ruokaillut, koska oli sitä mieltä, että parempaa tulee, kun kokkaa itse. Kävelyä tuli paljon ja hän uskoi, että ”vattanseutukin” on pienempi Espanjassa elämisen ansiosta.

Inarilaisen kuolinilmoitus-palstaa Reino seurasi tarkoin ja tokihan siellä oli hänelle paljon tuttuja, sekä myös ikätovereita. Joskus hän soitteli minulle Inarilaiseen ja päivitti tietojaan Inarin asioista. Jäi hyvin mieleeni, kuinka tärkeää Reinolle oli se, että hän muisti Espanjasta adressilla vanhoja edesmenneitä ystäviään. Ainakin kunnallismies Veikko Aatami Heikkilä ja toinen kunnallismies ja Reinon vanha kaveri ja sukulainen Urpo Huhtamella saivat muistotilaisuuksiinsa adressin Reino Palokankaalta. Urpon pitkäaikaisesta sairastamisesta Reino oli hyvin murheissaan ja hän kertoi usein soittaneensa Espanjasta Urpolle ja yrittäneensä piristää vanhaa kaveriaan:

– Me aina molotimme Urpon kanssa. Minä sanoin, että mitäs me molottajat, vitsaili Reino.

Veikkoa Aatamia muistellessaan Reino tuumaili, kuinka hän ehti nähdä kaksi Veikko Aatamia. Hän oli postiauton ratin takana nähnyt Inarin karismaattisimman ja sanavalmiimman poliitikon Veikko Aatamin. Myöhemmin taksia Inarin Kirkonkylällä ajaessaan hänen kyydissään istui sairas ja mietteliäs Veikko Aatami, mutta järki hänellä leikkasi silloinkin:

– Jäi oikein mieleeni, kun kaupan pihassa loikki joku turhan tärkeä inarilaisnainen. Veikko Aatami tokaisi siinä autossa sitä katsellessa, että tuossa se on kanssa tyhyjää lukenu ihminen.

Morottajan sukua sekä Kyrön sukua Reino Palokangas oli. Muutaman kerran hän haki Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon, mutta ei koskaan sinne päässyt. Lopulta hän antoi asian olla, koska hakemusten laatiminen oli vaivalloista, monimutkaista, kallista - ja kaikesta päätellen myös turhaa, koska ainahan ne olivat ”takatyvisenä” takaisin tulleet. Reino oli pahoillaan ja katkerakin siitä, että hänen kaltaisensa Ivalon alkuperäisasukas ei virallisesti ollutkaan sitten yhtään mitään.

Viime vuosina Reino talvehti jonkin verran Ivalossa ja ainahan häneen törmäsi kaupassa tai kylän raitilla. Kun hän reilu vuosi sitten kuuli, että Katri Jefremoff on täyttämässä 90 vuotta ja Katria muistetaan Nellimin kylätalolla, kysäisi Reiska, olenko sinne menossa ja mahtuisiko kyytiin.

Tietysti otin Reiskan kyytiin ja hän pääsi Nellimin kerhotalolle ojentamaan kukkakimpun Katrille. Katrihan oli aikoinaan istunut Reinon postiauton kyydissä lukemattomat kerrat. Kerhotalolla pidettiin samalla kertaa Jaakko Sverloff-aiheinen seminaari. Reino kertoi automatkalla Nellimiin, että hän oli tuntenut Jaakon oikein hyvin:

– Monet kerrat Jaakko istui postiautossa, kun ajelimme Sevetistä Ivaloon ja takaisin. Hän oli rauhan mies ja jotenkin niin kunnioitetun oloinen vanhan ajan herrasmies, että se oikein säteili sitä arvovaltaa. Nykyaikana ei sellaista arvovaltaa ihmisistä enää säteilekään. Sanonpa vain, että jos Saamelaiskäräjillä istuisi Jaakko Sverloffin ja Erkki Jomppasen kaltaisia miehiä, niin ei täällä tyhyjää tapeltaisi siitä, kuka on saamelainen ja kuka ei, linjasi Reino automatkalla Nellimiin.

Viimeisen kerran näin Reinon viime kesänä, kun hän vietti täällä kesää. Hänellä sattui olemaan puku mukana jälkipolven hääjuhlaa varten, mutta kun hän kuuli, että Utsjoella haudataan maan poveen Utsjoen vanha postipäällikkö Pekka Haapala, oli puvulla käyttöä sielläkin, sillä Reino lähti viemään viimeistä tervehdystään vanhalle postilaiselle ja ystävälleen.

Istuimme Reinon kanssa kahvilla Ivalossa Pekan hautajaisten jälkeen ja Reino vähän ihmetteli ajan rientoa. Hän oli Utsjoella hieman vikonut sitä, ettei hautajaisissa ole tuttuja utsjokelaisia, mutta sitten hän ymmärsi, että nehän ovat kaikki jo kuolleet.

– Ja kyllä on aika muuttunut Ivalossakin. Kyllä niin moni vanha partisaani on lähtenyt Ivalosta pois, ettei tämäkään kylä ole kuin ennen. Sitäkin minä ihmettelen, että miten se Kangasniemen Perttikin eli Äitin-Pertti lähti silloin koronan aikana yläilmoihin. Paljon on Ivalon kylästä poissa, kun ei Pertti tuolla enää kävele selkäreppuineen, tuumaili Reino.

Toki Reino pohdiskeli ääneen omaakin tulevaisuuttaan ja sanoi kerran, kun kahvistelimme, että kyllähän se on Jaakko sillä lailla, että tässä iässä, kun on kaiken maailman vaivojakin, sitä joutaisi jo poiskin tästä maailmasta.

– Kun mietin Haapalan Pekkaa ja sitä mennyttä Postin ja postiautojen maailmaa, heittolaatikoita ja Karasjoella autoon lastattuja margariinilaatikoita ja vehnäjauhosäkkejä, niin se oli ihmisten palvelua. Totisesti palvelu pelasi ja ihmisten auttaminen oli kunnia-asia. Tänä päivänä en edes tiedä, mistä Ivalon kylältä löytää Postin. Lehdet tulevat miten sattuu ja kaikki virastot on lukkojen takana, eikä kukaan välitä mistään mitään, ihmetteli Reino Palokangas viime syksynä Inarilaisessa ja tämä lausahdus jäikin hänen testamentikseen Inarilaisen sivuilla.

Kun me viime kesänä istuimme kahvilla Reinon kesäasunnossa Kukkolan Tapanin omakotitalossa, niin juttua riitti ja kyllä siinä suunniteltiin myös tulevaa kesää. Olimme aina vain raatailleet kahvipöydässä Reinon postiautomuistoista. Sanoin, että lähdetäänpä ensi kesänä viimein ajelemaan niitä vanhoja reittejä pitkin ja poikin Ylä-Lappia. Reino innostui ja sanoi, että niinpä me teemmekin ja tässähän menee talvi mukavasti sitä odotellessa.

Taivaallinen postiautonkuljettajien esimies päätti kuitenkin toisin. Evp-postiautonkuljettaja Reino Palokangas on päässyt päätepysäkilleen.