Kolumnit

Hoon paikka: Lapiohommia

Mieli on villi värkki.

Mitä sinula on mielessä? Millä mielelä sie olet lähössä matkhan? Tekkee mieli makkuilla. Huijja ko meinas mieli viiä!

Mieli on vishin vähä niinkö ajatukset, mutta kyllä siinä syämellä ja millä lie hypotalamuksila, hippokampuksilla ja limpisillä järjestelmilä on oma tekonsa. Emmä met aina niin tarkoin sillä mielelä mithän tarkotakhan. Son milloin mikäki, mutta tehhä se saattaa mitä sattuu, leikkiminen sen kans vain ei ole.

Välistä mieli on aivan täynä, niin piripinthan ette yli läikähtellee. Silloin on parasta ottaa lapio kaunhishen käthen ja alkaa tyhjentämhän.

Mettässä mieli paranee, sov varma. Itte keneläki on oma tyyli: yks tykkää kattoa tunturin päältä kymmenien, jos ei satojenki kilometritten päähän aukeavvaa maisemaa, toinen halvaa souella järvelä ja seurata ko vesimittarit tekevät vaakapiruettia veenpinnala ja kolmanella rauha löytyy ko tuhertaa valkealla.

Eikä aina tartte reppua viikoksi pakata, pienempiki reisu riittää. Pannee vain kengät lophan ja käypii laukkomassa männikössä mukan. Kesälä saattaa joskus kipassa auvojalkasinki, jos on kovakantapäisempi eikä pölkää muurhaisia.

Kirjat, musiikki, saunominen, kävely, kylästely - kyllä mielen tyhjemäksi saapii tuommosillaki konstila, mutta siihen lapiihon häätyy muistaa tarpheksi ajoissa tarttua, ettei kerkiä käämit pallaa ja sulake kärähtää. Semmonen viikottainen lapiointi olis varmhan viishainta, ei pääsiskhän pää ryöpsähtämhän liika täynä ajatuksia.

Kohta ankarampi son ko mieli on niinkö sillä lännenelokuvitten heinäpallola, jota tuuli pukkaa hiljasta kylänraittia pitkin. Päässä vain humisee eikä saa tartuttua mihinkhän, ei kirjhan, ei kauhhan, ei kenkhin, lapiosta puhumattakhan.

Ulkona on paska ilma, telkkarista ei tule mithän, on liika hiljasta, liikaa ääntä, tukka on likanen, kahvi maistuu palanhelta, varvasta särkee, mikhän ei kiinnosta, tuu mats infomeissön, jättäkää rauhhan!

Näppäispä silloin kaveri sylhin, nostais talon seinhän nojanheshen pulkhan ja kiskois methän, kävelylle tai kylhän. Lakkaa höpertämästä, se sanois, näyttäis sormela, ette katto: Aurinko sielä jo tirkkaa! Tarttuis lapiihon ja lappais ilosia, komeita ja keveitä asioita mielen täynä.

Mielen sopukoista, välilä aivan viimisestä loukosta, semmonen kaveri löytyy. Solet sie itte. Ja jos sie halvat välilä siihen lapiihon nojjailla, sekhän mithän haittaa. Homma son seki.